Uskonnonopetus, eli minä olen objektiivisempi kuin sinä

Lueskelin evlut kirkon sisäpiirin omaa pikku sanomalehteä, Kotimaata (9.8.2012), ja siellä kaksi mielipidekirjoitusta (Arto Kallioniemen ja Irina Krohnin) puhui kaikille yhteisen uskontotiedon puolesta. Eipä siinä mitään uutta, mutta Irina Krohnin mielipidekirjoituksessa oli yksi lause, joka ansaitsee minusta vähän tarkempaa huomiota: "Oma uskonto ei ole kielen kaltainen välttämätön edellytys oppilaan persoonallisuuden kehitykselle."

Lauseeseen sisältyy kiintoisa (ja minusta virheellinen) käsitys siitä, mitä uskonto on. Uskonto, näiden Krohnien ja Kallioniemien puheenvuoroissa, näkyy jonkinlaisena vaihdettavana osana ihmisyyttä, ja sillä ei ole sen kummempaa yhteyttä ihmisen muuhun maailmankuvaan (paitsi ehkä taikauskoa tuottavana juttuna).

Toinen hauska sitaatti on "Nykyinen malli ei kerro välttämättä suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta, vaan perheiden kyvyttömyydestä jakaa elämänarvoja lasten ja vanhempien välillä." Krohnin ehdottama vastaus tähän on siis se, että poistetaan vanhempien elämänarvoja tukeva opetus koulusta - "Tällaisia kohtaamisia perheiden ei pitäisi antaa kouluille, vaan rakentaa uudenlaista vuoropuhelua perheiden sisällä." Krohn on tainnut kasvaa vähän porvallisemmassa perheessä kuin minä (olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri - elämä on vähän eri näköistä kun keskiluokan kulttuuri ei ole tuttu syntymäkodista lähtien); tuollainen "uudenlainen vuoropuhelu" edellyttää minun kokemukseni mukaan ainakin yhtä vanhempaa, jolla on humanistinen korkeakoulututkinto, koska uusien elämänmallien rakentaminen perheen sisällä vaatii sen verran isot sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit, että niitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole - eikä tule olemaan. Elämänarvojen uusintamisen jättäminen yksityisasiaksi on mielestäni samanlaista yksityistämistä kuin kaikille yhteisen ja yhtäläisen terveydenhuollon karsiminen - köyhimmät kärsivät eniten. Minusta se on moraalisesti väärin. (Jer.5:28-29)

Minusta maailmankuva (tai uskonto, tai maailmankatsomus - minusta sama asia) ei ole mikään ihmisestä irrotettava osa, vaan se on keskeinen osa sitä, miten ihminen on tässä maailmassa. Kieltä tarvitaan toisten kanssa kommunikoimiseen, ja maailmankuva tarvitaan, että ylipäätään voi toisaalta käsitteellistää maailman (tässä kohtaa maailmankuva ja kieli menevät limittäin) ja toisaalta siihen, että pystyy antamaan moraalisia arvioita asioista. Uskonnot ovat yksi tapa hoitaa tätä.

Miksi en kuitenkaan kannata kaikille yhteistä uskonto/elämänkatsomustietoa?

Uskonnon/maailmankatsomuksen/elämänkatsomuksen yksi erityispiirre, ja piirre, jonka se jakaa äidinkielen kanssa, on se, että jokaisella on sellainen, syntymästä asti, ja kenelläkään ei ole neutraalia positiota katsomuksen suhteen. Me kaikki joudumme kommunikoimaan äidinkielestämme lähtöisin, ja samoin lähtökohtiimme sisältyvä katsomus ohjaa merkittävästi näkemyksiemme kehittymistä. En sano, etteikö katsomus, tai äidinkieli, voisi muuttua, mutta neutraalia lähestymistapaa ei ole. Kyse on aina (valmiiksi tehtystä) valinnasta, johon voi myöntyä tai jota vastaan voi kapinoida. "Rationalismilla" ei ole tässä erityisasemaa, koska tässä on kyse aprioreista, niistä asioista, joita ratio ylipäätään pyörittelee.

Jos lähtisimme opettamaan kaikille yhteistä katsomusainetta, katsoisin, että sen tulisi heijastella ympäröivän yhteiskunnan katsomustilannetta.

Tämä tarkoittaisi ensinnäkin pienten uskontojen lähes totaalista marginalisointia, mutta myös nykyisenkaltaisen elämänkatsomustiedon loppua. Opetuksen rungon muodostaisi, ihan kulttuurisista ja historiallisista syistä, kristinusko - Suomi nyt sattuu olemaan yksi maailman luterilaisimmista maista. Toinen päähaara olisi varmaan konsumeristinen kapitalistinen itsepetos, joka tuntuu olevan tärkein kristinuskon kilpailija ja täydentäjä katsomusten saralla - siis tämä "mulle lisää, viis muista" -meininki. Kristitty minussa kutsuu sitä mammonanpalvonnaksi, he eivät varmaan kutsu sitä katsomukseksi ollenkaan, vaan järkevyydeksi. Mutta niinhän minäkin pidän kristinuskoa järkevänä ja rationaalisena tapana katsoa maailmaa.

Toiseksi: miten päätettäisiin, mistä näkökulmasta eri uskomusjärjestelmän esitetään? Niiden kannattajien näkökulmasta? Vai vastustajien? Vai kaikki uskomukset kaikista näkökulmista? Mitään neutraalia näkökulmaa kun ei ole. Länsimainen ajattelu on niin juutalaiskristillisen ajattelun läpäisemää, että minusta on aika turha haaveilla vaikkapa hindulaisuuden neutraalista esittämisestä; vieras on vierasta, koska emme ole siinä eläneet, ja koko hahmottamistapamme on uskonnon hapattama. Käytännössä "neutraalius" johtaisi oman katsomuksen olemassaolon kieltämiseen ja harhakuvitelmaan omasta neutraaliudesta koko muuhun maailmaan nähden.

Omasta näkökulmasta lähteminen ei silti ole täysin ongelmatonta, koska se tarkoittaa, että meidän on jossain vaiheessa soviteltava omaa näkökulmaamme toisten näkökulmiin ainakin käytännön tasolla: sallinko poikien uskonnolliset ympärileikkaukset vai en? (en tiedä. Kun toisaalta ruumiillinen koskemattomuus on korkealla, mutta antisemitismin ja islamofobian varjo on pitkä sekin) Pitääkö suvivirsi laulaa kevätjuhlassa? (hassua, jos ei lauleta, jo ihan perinteisistä syistä - ja mikä on se vaihtoehto? Uskonnollisten elementtien kieltäminen on ihan samanlaista katsomusten esilletuomista kuin niiden näyttäminenkin)

Minusta, feministinä, sosialistina ja kristittynä, on reilumpaa myöntää oma puolueellisuutensa, ja sanoa ääneen, mistä lähtökohdista tarkastelee asioita. Minusta muut uskonnot ja katsomusjärjestelmät kuin luterilainen kristinusko, enimmäkseen siten kuin minä sitä harjoitan, ovat väärässä, mikä enemmän, mikä vähemmän. Minusta on falskia väittää, että minä pystyisin suhtautumaan täysin neutraalisti vaikkapa islamiin tai ateismiin tai roomalaiskatolisuuteen tai Jehovan todistajiin. En tietenkään pysty, koska kaikki ovat jossain määrin omien katsomuksieni vastaisia katsomuksia.

En myöskään usko kenenkään muun vakuutteluihin neutraaliudesta - katsomuksen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Ajatus katsomusneutraaliudesta on minusta yhtä vitsikäs kuin ajatus siitä, että perhetaustalla ei ole vaikutusta elämässä menestymiseen, tai että sukupuolella ei ole väliä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja synnymme vapaina ja yhtäläisinä. Faktat puhuvat liian voimakkaasti vastaan.

Koska en usko katsomusneutraaliuteen ylipäätään, kannatan tässä maailmankatsomusten kirjossa sitä, että ainakin alakouluikäisiä lapsia kasvatetaan ensin oman perinteen katsomuksen mukaan, ja laajennetaan sitä sitten muihin katsomuksiin, sitä mukaa kun järki ja sydän kasvaa ymmärtämään muutakin kuin omaa. Vähän kuin vieraiden kielten opetus. Tietoisesti ja tietoisena omasta näkökulmasta katsoen. Jos ei ymmärrä omaa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti, on liian helppoa pistää kaikki muu sarjaan roskaa, jota minun ei edes tarvitse yrittää ymmärtää. Tai edes sietää.

[ETA viitteet]

Sekalaista kiipeilypohdintaa eli rentous, ihanuus ja pelko.

Aloitin ulkokauden jokin aika sitten boulderoimalla; aloitus myöhästyi koska sairastin influenssaa kaksi viikkoa (H3N2, kuole!), mutta pääsin ulos, lopulta.

Boulderointi on treenimääristä päätelleen suurin rakkauteni. Tänä keväänä kiikku on kulkenut oikeastaan aika kivasti, lähtökohdat (se riivatun sairaus) huomioiden. Viime vuonna hankalilta tuntuneet reitit taittuvat helpon tuntuisesti, ja erityisesti toppaamiset sujuvat paljon näppärämmin kuin ennen.

Liikkuvuutta pitäisi parantaa - vaikka tykkään venyttelemisestä, en silti tee sitä tarpeeksi. Työ ja perhe vievät aikaa, ja kun minusta on myös kiva lukea kirjoja, tunnit vuorokaudessa eivät meinaa millään riittää (nukkumisesta en tingi).

Trädikauden ajattelin aloittaa rennosti harjoitusreiteillä, mutta varsinainen haasteeni tänä vuonna on hiukkasen vaikeampien reittien yrittäminen. Minä olen kaikkein luonnollisimmin varma flash/onsight -sortin kiipeilijä, ja oikeasti se on aika rajoittavaa. Iso osa kiipeämisestäni löpsähtää sellaiseksi rennoksi kruisailuksi (ja se on kivaa, ei siinä mitään), mutta siinä ei kehity.

Mistä päästään kunnianhimooni. Minusta on ihanaa kiivetä rennosti. Mutta minusta on myös ihanaa kiivetä kovaa. En tosin ole ihan varma motivaationi rakenteesta: tykkäänkö kovaa kiipeämisestä an sich vai onko niin, että kun kiipeän kovaa (painotan nyt vielä, että kovaa minun kannaltani, ei siis todellakaan mitään 7c flasheja), tulen taitavammaksi ja sitten osaan kiivetä rennosti vaikeampia ongelmia. Täytyy varmaan kiivetä kovaa niin ehkä se siitä selviää. Rennosti kiipeäminen on...

[tässä kohdassa pikku päähäni tuli uusia ajatuksia]

Öhöm. Meinasin kirjoittaa, että rennosti kiipeäminen on aina ihanaa, mutta eihän se ole niin. Rennosti kiipeäminen on välillä kivaa, mutta jos en tee muuta, se alkaa turhauttamaan. Se on jo alkanut turhauttaa. Eli huomautus itselle: nyt sitä hankalampaa trädiä ja boulderia kehiin.

Sitten on myös tämä sosiaalisuuskysymys. Olen siinäkin vähän hajanaista mieltä: toisaalta on ihan kiva kiivetä porukalla, mutta oikeasti hienoimmat kokemukseni ovat tulleet yhden kaverin kanssa, tai yksin kiivetessä. Eka trädiliidi: yksi kaveri. Eka onsightini: yksi kaveri. Värttinäluun murtaneen reitin lähettäminen: yksi kaveri. Hulluna ranettaminen: yksi kaveri. Tässä taitaa olla tietty kaava. Paitsi että kaikki nuo jutut (ja kasa muita) ovat tapahtuneet yhden kaverin kanssa, niihin kaikkiin liittyy myös itsensä voittaminen, uusien asioiden tekeminen ja tietty annos pelkoa. 

Olenkohan minä jonkun sortin pelkonarkkari?

Lista uskonnollisesti joutavanpäiväisistä asioista

onko trance-musiikki jumalanpalveluksessa syntiä vai ei an sich.
onko jokin seksin laji syntiä vai ei.
onko tanssi syntiä vai ei.
onko viina jne.
onko tupakka jne.

Pidennän listaa kun siltä tuntuu. Tuskin otan siltä mitään pois. Ihan vaan tiedoksi.

Pieni kaanaankieli - suomi -sanasto

Luterilaisissa piireissä käytetään aika omanlaistansa kieltä, mikä ei tietenkään sinänsä ole yllättävää, koska kaikissa pienemmissä porukoissa tehdään niin, mutta on tunnustettava, että tämä kielenkäyttö ei varmasti avaudu kaikille. Niinpä tämä pieni sanasto epätietoisten avuksi. Sanastoon tulee jatkossa lisää osia.

kirjaimellinen raamatuntulkinta: Raamattua ei tulkita, vaan siihen luetaan omat ennakkoluulot ja haetaan niille vahvistusta. Samalla tämä ennakkoluuloisuus kielletään. Toisin Raamattuaan lukevat ovat luonnollisesti väärässä, harhaoppisia tai pahan lapsia.

klassinen kristinusko: konservatiivinen kristinusko. "Klassinen" tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin "moderni pohjoisamerikkalainen konservatiivinen". Sanaparia käytetään myös sen päämerkityksessä (vanha kristinusko, n. vv 200-1000 esiintyneet kristinuskon päämuodot), yleensä vilkaisu kirjoittajan nimeen riittää kertomaan, kummasta käytöstä on kyse.

konservatiivi: vastustaa homojen oikeuksia, lukee Raamattua kirjaimellisesti, usein myös ei mielestään tulkitse Raamattua. Ks. kirjaimellinen raamatuntulkinta.

liberaali: ei vastusta homojen oikeuksia eikä muutenkaan ole kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset puuhaavat pedeissään. Lukee ehkä Raamattua ja tulkitsee sitä miten parhaiten taitaa. Yleensä hyvin hiljaisia netissä. Suomessa enemmistö, sisäpiirissä vähän pienempi enemmistö. Merkitys pejoratiivinen konservatiivien joukossa.

vapaat suunnat: eivät kuulu mihinkään isoon kirkkoon. Jännästi vapaita sillä lailla, että yleensä homous on synti ja seksi on muutenkin vaikea ja askarruttava asia. Myös tanssin ja viinan kanssa merkittäviä eroja enemmistöön. Raamattukäsitys usein kirjaimellinen.

yhteiskristillinen: y. tapahtuma, y. konferenssi. Karismaattisuuteen päin kallellaan olevien porukoiden yhteinen tapahtuma, ei sisällä luterilaisten (tai ortodoksien tai katolilaisten) enemmistöä.

Fanaatikkojen sietäminen

Otsikon sanapari on paradoksi. Fanaatikkoja ei voi sietää, ja kyse ei ole siitä, etteikö yritettäisi. Kyse on siitä, että fanaatikko ei suostu ainoastaan siedetyksi, vaan hän haluaa tulla "siedetyksi" omilla ehdoillaan. Ja se taas ei ole sietämistä ollenkaan, vaan suostumista fanaatikon ehtoihin.

Sietäminen ja suvaitseminen ei tarkoita periksiantamista tai omien periaatteiden myymistä, kunhan hinnasta sovitaan.

Sietäminen tarkoittaa sitä, että en lähde vainoamaan tai muutenkaan nimenomaisesti ahdistelemaan erilaisia fanaatikkoja. En esim. esitä, että kirkon ei tulisi palkata ensimmäistäkään naisten pappeuden vastustajaa, tai että patriarkaatin kannattajat pitäisi erottaa kirkosta. Se olisi vainoa ja ahdistelua.

En esimerkiksi vaadi, että miespuolinen patriarkaatin kannattaja lopettaa naisten sortamisen kannattamisen. Se olisi sortamista. Mutta vaadin, että ketään ei sorreta. Tämä, tietenkin, rajoittaa miespuolisen patriarkaatin kannattajan toiminnanvapautta, mutta se ei sorra häntä. Se pitää hänet sortamasta naisia.

Fanaatikkojen strategia tuntuu perustuvan pelotteluun, ja pelko siellä takana taitaa muutenkin asustaa: pelko siitä, että jos joku omaksi koettu asia muuttuu tai ei olekaan kuten uskottiin, niin maailmankuva järkkyy liian pahasti. On tietysti ikävää, että maailma viis veisaa fanaatikkojen peloista ja on sävykäs ja muuttuu niin kuin muuttuu, fanaatikkojen vaatimuksista pahemmin välittämättä, mutta fanaatikon täytyy ilmeisesti mieluiten torjua sävyt ja muutos, tai jos ne eivät ole torjuttavissa (ks. feminismi, homojen olemassaolo), se täytyy jotenkin demonisoida tai muuten kieltää olemasta.

Sietäminen on mahdotonta juuri tuon maailmankuvan jäykkyyden ja todellisuuspakoisuuden takia. Jos ihmisen todellisuuskäsitys alkaa poiketa liikaa enemmistön käsityksestä, hän on enemmistön kannalta (hassusti tai ikävästi) pikkaisen päästään vialla. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma, mutta jos fanaatikko vaatii lisäksi, että muutkin käyttäytyvät hänen maailmankuvansa mukaan ja auttavat häntä elämään omissa, noh, harhoissaan, enemmistö tuskin suostuu.*

Minusta evlut kirkko on nyt tässä tilanteessa omien patriarkaatin ystäviensä kanssa. Ne alkavat vaikuttaa pikkuisen kaheleilta jo ominkin silmin, ja ulkopuoliset taitavat jo pyöritellä silmiään. Viittaan tietysti näihin iänikuisiin avioliitto-on-vain-heteroille -porukoihin. Argumentit ovat degeneroituneet ajat sitten "en siedä tasa-arvoa, tulee näppylöitä" -tasolle, ja kun vielä joku jaksaa yrittää keskustella, argumentit menevät pelotteluun: "mitä seuraavaksi, homojen vihkiminen avioliittoon kirkossa omg!!1!". Ihan kuin mies- tai naisparin vihkiminen avioliittoon, kirkossa, olisi jotenkin pois heteropareilta - ja niinhän se ajattelu menee, että se on pois heteropareilta. Tasa-arvoisen avioliiton ongelmallisuus on juuri tasa-arvo; pieni osa heteropareista haluaa pitää eksklusiivisen paremman asemansa muihin nähden. Vaikka oma asema ei absoluuttisesti heikkenisikään, muiden nouseminen samalle tasolle heikentää omaa suhteellista asemaa. Veikkaan, että naisten aseman kohentamisen esteet ovat aika samankaltaisia - osa ihmisistä haluaa pitää oman, suhteellisen etunsa muihin nähden, vaikka absoluuttisiin etuihin ei koskettaisikaan.

Veikkaan, että jossain myöhäisessä vaiheessa luterilainen äitikirkkoni joutuu taas kerran näyttämään fanaatikoilleen kaapin paikkaa. En usko, että rajankäynti loppuu edes siihen - minusta näyttää, että fanaatikot tulevat lähemmäksi valtavirtaa kun on pakko, ja jatkavat nillittämistä jostain muusta. Toivon, että valtavirta ymmärtää jossain vaiheessa, että fanaatikkojen kanssa neuvotteleminen on melko hedelmätöntä puuhaa, ja että siihen ei ehkä tarvitsisi laittaa näin paljon aikaa ja energiaa.


* On tietenkin mahdollista, että fanaatikko on oikeassa ja pystyy perustelemaan näkemyksensä enemmistölle, mutta tällöin enemmistön maailmankuva muuttuu, ja fanaatikko ei ole enää fanaatikko, ainakaan kyseisessä asiassa. Tosin tekee mieli sanoa, että fanaatikko, joka pystyy perustelemaan ajatuksensa ymmärrettävästi ei ole mikään fanaatikko ollenkaan.

Liberaali-konservatiivi -jako retorisena keinona

Hoksasin tänä aamuna, joidenkin "konservatiivien" keskustelupuheenvuoroja lukiessani, että kirkon kahtiajako taitaa olla "konservatiivien" oma, fiktiivinen tuote. Petri Järveläinen kirjoittaa mainiosti blogissaan: "Kirkko ei jakaannu, mutta se lohkeilee... ...Lohkeilu johtuu kärjistämisestä."

Varsinainen herkkupala, ainakin näin retoriikan analysointiin ihastuneelle, on kuitenkin ko. kirjoituksen kommenttiketju. Kommenteissa erityisesti "konservatiivit" kunnostautuvat alkuperäisen kirjoituksen argumenttien kumoamisyrityksissä: "Todellisuudessa kuitenkin on niin, että jako on olemassa." (Antti Kurkola), "jako on selvä, nimitellään sitten millä tavalla tahansa ja olkoot osuudet mitä tahansa"(Reko Kauranen), "Yrittäkää nyt vain tyytyä vaalin tulokseen ja olkaa rehellisiä sillä teidän liberaalisiipi koki takaiskun, että sillee." (Eero Koskela).

Mutta miten tätä puhetapaa perustellaan? Esitetäänkö missään faktoja siitä, kuinka (Kuopion hiippakunnan) jäsenistö jakautuu "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", ja miten tämä "selvä jako" näkyy? Ei. Jakoa ei itse asiassa perustella ollenkaan, vaan se otetaan jonkinlaisena a priori itsestäänselvyytenä. Niinpä puhe jaosta näyttää klassiselta argumentaatiovirheeltä: väärältä vastakkainasettelulta. Tämäntapainen retoriikka on toki suosittua politiikassa. Lisäksi kommenttiketjussa näkyy hauskasti eräs toinen retorinen strategia: toisto. Jaosta puhutaan jatkuvasti, ja tällä varmaankin lisätään omaa, ja halutaan lisätä muidenkin uskoa jakoon.

Koska olen myös feministi, haluan selvittää seuraavaksi, mitä tämä jako palvelee, ja millaista vallankäyttöä siihen sisältyy.

• ekaksi tulee mieleen, että "konservatiiveilla" on tarve selkeyttää omia rivejään ja erottautua "liberaaleista". Käytetty retoriikka on ainakin sen suuntaista.
• seuraava vaikutelma on, että "konservatiivit" haluavat toistamalla tehdä tästä jaosta meihin ja muihin myös hegemonisen diskurssin, eli muuttaa yleistä puhetapaa siten, että jakoa "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" pidetään luonnollisena ja normaalina tapana ajatella, ja että sille ei tarvitse edes ajatella vaihtoehtoja. 

Tuo jälkimmäinen on selkeää vallankäyttöä. Jos kaulus alkaa nyt kiristää, kannattaa lukea edeltävät kappaleet huolella ja huomata, että en ole ottanut vielä mitään kantaa tuon vallankäytön hyvyyteen tai pahuuteen. Olen toki kutsunut sitä fiktiiviseksi, siis mielikuvituksen tuotteeksi, mutta niinpä uskoni toisten ihmisten kyvystä hyvään on myös fiktio: en pysty perustelemaan sitä mitenkään, siltä vain näyttää. Tosin jaan tämän fiktion lähes koko muun ihmiskunnan kanssa, ja diskurssi ihmisen kyvystä hyvään on niin hegemoninen, että sen kyseenalaistajia pidetään hiukan puupäisinä, tai ainakin yltiöpessimisteinä (Schopenhauer, tarkoitan juuri sinua).

"Konservatiivien" näkemys jaosta "liberaaleihin" ja "konservatiiveihin" on taas sellainen fiktio, joka ei ole yleisesti ihmisten hyväksymä, ei edes sen pienen (teologi)piirin keskuudessa, joka näistä asioista keskustelee. Mutta selkeästi "konservatiiveilla" on suuri tarve uskoa tähän jakoon.

Politiikkaa

Muutama huomio presidentinvaaleista:

• luulen, että Kokoomuksessa ei ihan tajuta, miten paljon heidän politiikkaansa inhotaan. Siis sitä verot alas, tuet alas, säästetään julkiset palvelut hengiltä -politiikkaa. Se on Kokoomuksen imago muille kuin Kokoomuksen kannattajille. Niinistö on ollut tämän politiikan keskeinen luoja.
• arvelen myös, että vihreät eivät aina tajua, miten karmean ärsyttäviä osa vihreiden ajatusten esittäjistä on. Maailmaasyleilevä paremmintietäminen voi olla sietämättömän alentuvaa. Tämä ei näytä koskevan Haavistoa, mutta Haavisto alkaa olla vähän kuin Jeesus: "I don't mind Jesus, it's His fan club that I can't stand". Selvennykseksi sanon, että minä olen molempien fani, niin Haaviston kuin Jeesuksenkin.

Sitten on tämä "erosin kirkosta kun uskonnonopetus oli pyllystä" -juttu. Totta kai kirkon uskollista tyttöä harmittaa kun joku uskonnonopettaja sotkee asiat niin perusteellisesti, että karkottaa ihmisen kirkosta kokonaan.

Mutta toisaalta: minä olen luterilainen ja tämä on maallinen vaali, joten: mieluummin järkevä ja paha prinssi kuin typerä ja hyvä. Eikä tämä ole kannanotto sen enempää Haaviston kuin Niinistönkään älynlahjoihin saati kuninkaallisuuteen vaan se on sitaatti Lutherilta, saarnoista 5. Mooseksen kirjaan (9:19, 1525). Eli hallitsija, jos sellaisen saa valita, kannattaa ottaa sen mukaan, mikä vaikuttaa järkevimmältä. Hyvyys tai pahuus on epäoleellista. Aika reipas jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, mutta minusta ihan käyttökelpoinen presidenttiä, kansanedustajaa, kunnan- tai kaupunginvaltuutettua valitessa.