sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Minä rakastan esineitä

Kiipesin eilen (helppoja, duh, tietysti), ja kuten minulla on tapana, päädyin pohtimaan yhtä ja toista. Tarvitsen lyhyemmän varmistusprusikin (nykyinen nousee liian lähelle jarrua/solmua). Solmin uuden samalla kun muutenkin tarkistin kaikki kiilat, sulkurenkaat ja muut tavarat.

Nerudaa siteeratakseni: minä rakastan esineitä. Minusta on kiva hypistellä niitä, minä nautin kauniiden esineiden katsomisesta, ja minulle funktionaalinen on kaunista. Ei varmaan yllätä, että kiilat ja yleensäkin kiipeilykalusto on enimmäkseen minusta kaunista.

Pidän myös kolmiulotteisista arvoituksista. Minusta on kiva miettiä, miten saan kiilan tai heksan tai camun tai tricamin juurtumaan kallionkoloon niin, että vaikka tippuisin sen varaan, se vaan pysyisi paikallaan, eikä päästäisi minua putoamaan. Minusta on hauskaa arvioida päässäni voimavektorit (lukiofysiikka riittää pitkälle) ja se, miten varmistus käyttäytyisi, jos sattuisin tippumaan sen varaan.

Kalliovarmistuksista suosikkini on tricam (kuvassa nuo kaksi viileän punaista alumiininpalaa, joista lähtee punavalkoinen slingi). Tricam on mielestäni aivan nerokas kiilan ja vivun yhdistelmä. Erityisen hienoa siinä on sen minimalistinen eleganssi: pieni, sopivasti muotoiltu alumiininpala yhdistettynä pätkään dyneema- tai nailonnauhaa mahdollistaa erittäin pitävän varmistuspisteen melko vaikeissakin oloissa, ja toimii jopa lumen ja jään kanssa. (Eipä sillä että minä olisin jäällä tai lumessa kiipeillyt. Vielä.)

Tykkään myös trädikiipeilyn psykologisista puolista: tavaroiden järjestelemisestä niin, että osaan ottaa oikean esineen oikeassa paikassa oikeaan aikaan miettimättä sen kummemmin koko asiaa - koska olen miettinyt sen valmiiksi. Tykkään pelon ja tyyneyden samanaikaisesta tunteesta: Tiedän, että jos päästän irti, niin tipun useita metrejä, ja vaikka varmistankin kiipeämiseni parhaani mukaan, putoaminen on silti vähän huono idea. Varmistuksen pitävyyttä ei voi ikinä tietää sataprosenttisen varmasti ennen kuin siihen on tippunut, ja silloin on tietenkin vähän myöhäistä. Samalla mietin, mikä kiila tuohon koloon parhaiten sopisi, ja sovittelen kiilaa paikalleen ulkoisesti ihan tyynenä. Tunne on tosi koukuttava.

Tunteen nimi on, ehkä, pätevyys: minä hallitsen osuuteni. Trädikiipeilyssä tämä korostuu aivan erityisesti, koska hallittavia osia on niin monta. Pidän myös nöyryydestä, johon reitin alla seisominen johtaa minut: tiedän, että jos aion selvitä hengissä ja suunnilleen yhtenä kappaleena ylös asti, minun on oikeasti pystyttävä kiipeämään ja varmistamaan reitti hyvin - mikään teeskentely ei auta. Ja kääntäen, kun olen kiivennyt reitin turvallisesti ylös asti, minä oikeasti pystyin siihen, ja osasin oikeasti tarpeeksi kiivetäkseni sen reitin niissä oloissa.

Trädi on toinen lempilajeistani.

(Toinen on boulderointi. Yhdistävä tekijä on se, että kummastakaan ei jää jälkiä luontoon.)