perjantai 11. marraskuuta 2011

Rahan teologia

Kotimaa24:n* kommentointi ja blogistan repesivät, jälleen kerran, kun myös Helsinki lakkautti lähetysmäärärahojen jakamisen naisiin ja seksuaalivähemmistöihin nuivasti suhtautuville järjestöille. Argumentointi menee sitä samaa, tunnettua rataa, jossa vedotaan omaan raamatuntulkintaan ainoana oikeana (tunnetaan myös nimellä "Raamatun selvä sana"), mutta sitten, yllätyksekseni, tuli ihan uudenlainen argumentti: "Raha ratkaisee kristinopin". Nähdäkseni argumentin järjestys on väärin: eihän tässä raha ratkaissut oppia, vaan oppi ratkaisi rahankäytön. Ja vaikka verbin "ratkaista" lukisi niin, että siinä revitään oppia rikki, siis ratkotaan, on hyvin vaikea ymmärtää, miten raha sitä oppia ratkoo - pikemminkin oppi näkyy rahankäytössä, ja sehän on kovin raamatullista: "Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt 6, 19) Helsingin ja Vantaan opeista voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta minusta on mahdotonta sanoa, että siellä raha määrää, mitä opetetaan, vaan pikemminkin opetus määrää, mitä rahoitetaan. Ja niin sen pitää ollakin.



* anteeksi, Herra, päädyn sinne aina kuin koira oksennukselleen. Tiedän, että se ei tee minulle hyvää, mutta olen heikko.

[ETA 11.11. klo 13:38: kirotusvihreiden poistoa]

maanantai 31. lokakuuta 2011

Minä pidän kiipeämisestä

Mistä kaikesta minä siinä pidän?
  • kiven tuntu sormien alla
  • tasapaino
  • sulava liike
  • dynojen vauhti
  • kehoni viisaus: kun kiipeän, joskus kehoni menee nopeammin kuin mieleni
  • älyn, hermojen, kehonhallinnan, voiman ja jaksamisen yhdistelmä on ihan lyömätön
  • pelko, ja vastapainona rohkeus
Kiipeily hoivaa sieluani (jos ei aina kehoani: ranne on murtunut kerran, mustelmia ei viitsi edes laskea, kynsiä on turha lakata kun lakka ei pysy päivää, paria pidempään. Ja niin edespäin). Kun kiipeän, olen sataprosenttisesti hereillä, kaikki mitä minussa on etenee kiveä tai seinää pitkin, mikään osa minussa ei nuku tai ole hukassa: kaikki on läsnä. Kivi ottaa minut vastaan ja minä, joskus paremmin, joskus huonommin, luotan siihen ja annan itseni leijua ylöspäin.

Joskus tipun, ja mikään ei oikein onnistu. Mutta silti on hyvä mieli: kiipeäminen on myös reilua. Kivi on sellainen kuin on, ja jos minä kiipeän reitin ylös asti, niin olen kiivennyt sen, eikä siinä ole mitään muttia eikä jossia (oikeasti tästäkin voi, tietenkin, nillittää useilla eri tavoilla vaan enpä tahdo). Ego saa kyytiä mutta joutaakin saada.

Pidän kiipeilypaikoista. Helsingin perinteiset paikat, Taivaskallio, Pihlajamäki ja Meilahti ovat hauskoja vakavia leikkikenttiä kaupungin keskellä. Kauempana olevat kalliot ovat usein metsän keskellä, joskus pitää mennä teltan kanssa ja yöpyä. Sitten ovat vuoret.

En käsittänyt vuorista tuon taivaallista ennen kuin näin niitä itse Norjassa. Kävin Lofooteilla kesällä 2008. Vuoret olivat paljon isompia ja hienompia kuin olin kuvitellut. Kun vielä kävin vähän kävelemässä vuorilla, olin täysin myyty.

Ensi kesänä Alpeille.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Naisen kosto

Kirkollisen juoruilun pesä, Kotimaa24, uutisoi kuinka Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelä kertoo Seurakuntalainen.fi:n haastattelussa naispuolisten pappien kostosta kirkon konservatiiveille. Uutisen äärellä ensin vähän ärsyttää ja sitten naurattaa, joten otan valkyyrianvarusteeni ja lähden kostoretkelle.

Niemelä projisoi niin että raikuu: "Liberaali kanta on nyt ensimmäistä kertaa yleisempi kanta papiston keskuudessa ja kanta, jolla on enemmän valtaa. He kokevat olleensa vuosia syrjittynä vähemmistönä, joka koki kaikenlaista vääryyttä ja syrjintää. Nyt tuntuu olevan koston aika". Näppärästi jätetään perustelematta, miten tämä kostaminen näkyy konkreettisesti: vaikka Niemelä sanoo, että konservatiivisten näkemysten edustaja "vaiennetaan", hän ei mitenkään avaa, miten tämä tapahtuu käytännössä. Seuraavassa lauseessa Niemelä kertoo, että "Et voi tuoda mielipidettäsi ilmi pelkäämättä seuraamuksia", mutta tämä on truismi: kaikkien mielipiteiden ilmaisemisesta on seuraamuksia, toiset niistä ovat kivoja, toiset ikäviä, mutta menemättä konkretiaan on mahdotonta sanoa, mihin Niemelä viittaa. Koska kuitenkin tykkään spekuleeraamisesta, heitän pari arvausta:

"Seuraamuksilla" Niemelä voisi tarkoittaa sitä, että äänekkäästi kirkolliskokouksen ja piispojen linjauksia vastustavat järjestöt eivät saa enää rahaa seurakunnilta entiseen tapaan. Tämä on aivan totta, mutta kostoksi tätä on vaikea tulkita: näiden järjestöjen kanssa on käyty keskusteluja useita vuosia, ja järjestöt ovat pysyneet johdonmukaisesti linjassaan. Kirkko toimii nyt vastavuoroisesti ja alkaa pitää kirkolliskokouksen ja piispojen lausuman linjan myös käytännössä. Tämä ei voi olla mikään yllätys, ja on vaikea nähdä, miten siihen liittyisi mikään erityinen kostomentaliteetti. Pikemminkin tulee mieleen kiukutteleva lapsi, joka ei ymmärrä mitään muuta kuin lähettämisen omaan huoneeseen rauhoittumaan.

"Vaientamisella" voitaisiin ehkä tarkoittaa myös sitä, että naisten pappisvirkaan vihkimisen ja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen vastustajat eivät saa sanoa sanomisiaan ihan ilman mitään vastaansanomista, joskus jopa varsin suoraa sellaista, mutta kaiken kaikkiaan juuri tämä osa on vaikein käsittää. En ymmärrä, miten vastaansanominen tai rahoituksen lakkauttaminen yhteisiä päätöksiä vastaan niskoittelevilta järjestöiltä vaientaa ketään tai mitään. Asioiden sanominen julkisesti ei maksa juuri mitään, ja en ole huomannut, että printtimedia sensuroisi näiden eriseuraisten mielipiteitä mitenkään erityisesti - naispappeuden ja homojen vastustajat saavat palstatilaa kirkollisessa lehdistössä melko paljon.

Kostoretkeäni jatkaakseni haluan huomauttaa vielä parista tuohon alkuperäiseen tutkimukseen (pdf) sisältyvästä ongelmasta. 
Ensinnäkin, rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen käyttäminen yleisenä liberaalisuus/konservatiivisuus -akselin indikaattorina on hyvin ongelmallista. Epäilemättä suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen kertoo jotain henkilön suhtautumisesta seksuaalieettisiin kysymyksiin, ja siunaajat luokitellaan varmasti tällä akselilla liberaalimmiksi kuin siunaamisesta kieltäytyvät. Samalla tämä akseli piilottaa monia muita liberaali-konservatiivi -akselille sijoitettavia asioita, vaikkapa suhtautumisen Marian ikuiseen neitsyyteen, ruumiilliseen ylösnousemukseen tai vaikka syntien sovitukseen, ja väittäisin, että edellä listaamani teologiset kysymykset ovat paljon merkittävämpiä teologisen liberaaliuden tai konservatiivisuuden indikaattoreita. Mutta niitä ei kysytty.

Toiseksi, Niemelän suhtautuminen uskonnolliseen auktoriteettiin on varsin paljastavaa: "[female clergy] are less dependent on religious authorities like the Bible." (artikkeli, 365) Mutta mitattiinko mitään muita auktoriteetteja kuin Raamattua? Evlut kirkolla on muitakin auktoriteetteja, kuten tunnustuskirjat, piispat ja kirkolliskokous. Ilkeä ihminen voisi ajatella, että Niemelällä on sellainen uskon- ja kirkkokäsitys, että hänelle piispat, kirkolliskokous ja tunnustuskirjat ovat jotenkin vähäpätöisiä seikkoja, jotka voidaan sivuuttaa ilman sen kummempaa mainintaa - vähän kuin ne ovat seksuaalimoraalikonservatiiveillekin.
 
Lopetan tämänkertaisen kostoretkeni tähän, ja huomautan vielä, että minä olen sen sortin konservatiivi, että minulle nuo piispat jne. ovat Raamatun kanssa melkoisen tärkeitä asioita kaikki, ja en haluaisi ottaa Raamattua yksinään pelkästään omalla järjelläni tulkittavaksi, erehtyväinen ihminen kun olen. Pidän tuollaista oman järjen valon varaan ripustautumista muutenkin epäviisaana - omavoimaisuutena tai omavanhurskautena.

Ai niin, on sitä tullut kiivettyäkin, iso kasa boulderreittejä ja yksi trädionsight (Supernova variantti).

torstai 21. heinäkuuta 2011

Pataanottamisen taito eli kyllä trädi on sitten hienoa

Otin kolmen päivän pikku loman, pakkasin retkeilytavarat autoon ja hain kaverin kyytiin: lähdimme kiipeilemään. Retkestä tuli periaatteessa epäonnistunut: yhtään reittiä ei tullut kiivettyä ylös asti, ja kiipeilyaikaakin tuli hyvin vähän. Säät olivat mitä sattuu (suomeksi: vettä tulee ja salamoi, roiku siinä nyt jossain kallion kupeessa korkealla kilo metallinkappaleita mukana), lihakset vinkuvat liiasta työstä ja uskalluskin petti - mutta reissu oli hyvä.

Ensteksi teltassa on mukava asua. Pieni, luonnonläheinen yksiö, tuuletus pelaa, taustaäänet ovat kaakkureita ja kuikkia (ok, ei kaikkien juttu, mutta sopii minulle), ja tykkään istua savuavalla nuotiolla ja uida syrjäisissä lammissa.

Toiseksi, tulin puskeneeksi omia psyykkisiä ja fyysisiä rajojani vasten.

Ensin vastaan tuli oma henkinen kantti: jostain syystä aamulla (mieliaikani), noin 20 metrin korkeudessa, leveällä (15 cm) listalla seistessäni huomiokykyni kapeni. Siihen oli ihan hyvä syy, olin noin seitsemän metriä viimeisen piissini (taisi olla seiskan heksu) yläpuolella, ehkä metrin verran pultista, ja seuraavat muuvit olivat, ei nyt vaikeita, mutta sellaisia, joilta voisi periaatteessa tippua. En tippunut, pääsin pultille, klippasin sen, ja siinä vaiheessa keskittymiseni hajosi niin perusteellisesti, että oli vaan pakko keskeyttää ja pyytää laskemaan alas. Hyvä minulle, koska a) tulin ehjänä alas, b) en edes tippunut, c) järki pelasi vaikka sydän oli kurkussa ja d) ihan niin hulluna en ole koskaan ennen kiivennyt - tämä oli eka tutustumiseni kunnolliseen runouttiin.

Seuraavaksi (eri kallio, eri "reitti") vastaan tuli hauisten kestävyys - tokan piissin jälkeen ei vaan enää jaksanut kannatella omaa kroppaa (jalkoja ei saanut millekään listalle, vaan se oli vain semmoista kitkalla sähläämistä), joten keskityin siihen, että sain kasin kiilan paikalleen tukevasti, klippasin, ja pyysin laskemaan alas. Hain sitten kamat levättyäni kiipeämällä niihin alakautta ja irrottelemalla ne yksi kerrallaan ylhäältä päin ja kiipeämällä alaspäin - kaverin (hyvä) idea. Helteellä kiipeäminen on raskasta. Jälkikäteen sitten tuli tsekattua, että ei siinä kohdassa mitään linjaa mene, olin näköjään omin päin vain lähtenyt etenemään kivan näköistä halkeamaa. Plussat: älysin lopettaa ajoissa, olen ehjä, osaan asettaa kiilan niin, että sen varassa pystyy laskeutumaan ihan aikuisten oikeasti ja hitto soikoon kiipesin ne kamat sieltä vielä pois!

Kotiin tullessa sitten palohälytin vinkui kun haisimme savulta, minä ja tavarani. Keittimen kanssa kassissa tuli myös eläviä hyttysiä.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Kiistojen hengellistäminen, tai muuntelu ylipäätään

Hoksasin tässä vapaapäivää viettäessäni (vapaapäivää kiipeilystä - olen lomalla), että kirkollisilla kiistoilla naisten vihkimisestä pappisvirkaan, rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta ja naisten ja epäheteroiden asemasta ylipäätään on yhteinen rakenne: kaikissa niissä ei-teologinen ajatusrakennelma muunnetaan uskonkysymykseksi, ja yritetään näin muuntaa sekä salonkikelpoisemmaksi että tärkeämmäksi kuin mitä se onkaan.

Selvennän asiaa, ensin tarkastellen naisten pappeutta.

Yleisin argumentaatio menee "raamattu-uskollisuudeksi" kutsuttavalla argumentilla - toinen variantti tästä argumentista voidaan nimetä "traditioargumentiksi". Kummassakin argumentissa on samanlainen, vakava ongelma. Raamattuargumentin ongelma on siinä, että sama porukka, joka argumentoi naisille uusitestamentillista asemaa, vähät välittää Uuden testamentin kannoista orjuuteen, veren syöntiin tai avioeroon. Jos haluaa lukea Raamattuaan anakronistisesti, valikoimatta, niin sitten ei sovi valikoida missään. Niin nämä sankarit eivät kuitenkaan tee. Selitysmalli löytyy mielestäni muualta, ja palaan siihen aivan kohta. Traditioargumentin ongelma on samanlainen. Jos argumentoidaan kristikunnan kaksituhatvuotisen perinteen pohjalta, on myös hyväksyttävä, että vaikkapa läntisen papiston selibaatti on osa sitä perinnetta, samoin kuin luostarilaitos ja pyhien esirukousten pyytäminen - ja sitä nämä protestantit eivät kuitenkaan hyväksy.

Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen (tai tasa-arvoisen avioliittolain) osalta argumentaatio on täysin samaa laatua, tosin argumenttien kiivaus on ehkä hiukan kovempi - ja argumenttien ongelmallisuus on ihan samanlainen. Kirjoitan tätä siis luterilaisesta, läntisestä perspektiivistä, joten voin hylätä traditioargumentit huomattavasti kevyemmällä kädellä kuin vaikkapa suurten sisarkirkkojeni jäsenet voivat.

Tämän argumentaation taustalla näyttää olevan asenne, jota kutsutaan patriarkaalisuudeksi. Lyhyesti, se opettaa, että miesten kuuluu olla valta-asemassa muihin ihmisiin nähden, ja että tämän valtarakenteen ylläpito on tärkeä, jos ei peräti tärkein, tehtävä. Mielestäni nämä kirkolliset "konservatiivit"* naamioivat oman patriarkaalisuutensa hurskaudeksi: selkein argumentti tämän puolesta on valikoiva suhde vallitsemaansa todistusmateriaaliin, traditioon tai Raamattuun: tämä valikoiva suhde menee minusta niin pitkälle, että "konservatiivien" argumenteissa on kyse silkasta vetoamisesta enemmistöön, vieläpä siten, että enemmistö (vaikka Rooma) valitaan omaa argumenttia vahvistamaan, mutta tämän enemmistön kanssa ei haluta muuten olla tekemisissä. No, argumenttina se on lähinnä poliittinen argumentti, ja vieläpä melko opportunistinen sellainen.

Tuo asenne sitävastoin, se on synti. Se on semmoisen valtarakennelman ylläpitoa, jonka hedelmät tunnetaan: kun ei-miehiä, siis naisia, lapsia ja homoja (homoja näytetään tosiasiassa kohtelevan vähän epämiehinä, patriarkaaliseen miehuuteen näytettäisiin liitettävän pakollinen heteroseksuaalisuus) kohdellaan vähempiarvoisina, se on väärin. Ja tähän patriarkaalisuus johtaa. Se johtaa maailmaan, jossa naisilla ei ole puolta osuutta vallasta ja omaisuudesta**. Se johtaa siihen, että lasten hyväksikäyttöä voidaan piilotella vuosikymmeniä, kas kun uhrit ovat käytännössä vähempiarvoisia.

Tämä "konservatiivinen" porukka sanoo, tietenkin, että he arvostavat naisia ja lapsia, mutta kysyn vaan, Jaakobin kirjeen sanoin, että missä ovat teot? Miksi nämä "konservatiiviset" piirit eivät ole kehitysyhteistyön, naisten aseman parantamisen tai köyhyyden poistamisen etunenässä? Mahtaisiko johtua siitä, että vähempiosaisten auttamisen sijaan tärkeää onkin oman aseman pönkittäminen?

Haluan vielä huomauttaa tästä teologisoimisesta sen verran, että maallisten kiistojen tuominen teologisen alueelle ja kiistojen korottaminen oppikysymyksiksi on siinäkin mielessä erikoista, että tosiasiassa olemme äitikirkossani eläneet melkomoisten teologisten erimielisyyksien kanssa jo satoja vuosia. Lestadiolaisten kirkko-oppi ei kestä lähempää tarkastelua, ja näiden nykykonservatiivien kirkko-oppi on samoin melko kummallista laatua - oma porukka samastetaan kerkeästi kirkkoon, vaikka Kristuksen kirkko on taatusti mysteeri meille kaikille, ja siihen kuuluu niin pyhiä kuin syntisiäkin täällä maan päällä (mm. Augustinus: c. Don 5, 7, ks. myös Matt 13, 24-30).

No, argumentithan puhuvatkin vallantarpeesta. Patriarkoilla on vaikeaa. Voi kuiva kyynel.

* kirjoitin konservatiivisen lainausmerkkeihin, koska teologisesti kritisoimani porukka ei ole ollenkaan konservatiivista, vaan harrastaa varsin moderneja raamatunlukutapoja, kirkko- ja sakramenttioppia.

** Olen sitä mieltä, että omaisuudesta ja omistamisesta pitäisi päästä melko pitkälti eroon. Ks. myös Matt. 6, 21. Omaisuus ja omistaminen näyttäisi mädättävän sydämemme.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Piispa Häkkinen, tuo ajatusten Vuoksi (kukkahattutäti saarnaa 2)

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen sanoo, Kotimaa24:n mukaan "Taloudellista tukea arvioidaan kysymyksillä, jotka eivät liity lähetystyöhön. Talousarvioavustukset ja kolehdit ovat kiinni siitä, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai seksuaalivähemmistöihin."

Sori vaan, herra piispa, mutta suhtautuminen naisten vihkimiseen papeiksi tai suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin liittyvät lähetystyöhön. Lähetyskentillä tarvitaan apua seksismin ja heteroseksismin synnin juurimiseen, ja synti on hyvä saarnata synniksi myös lähetyskentällä, vaikka lähetyskenttä (Suomessa tai muualla) ei sitä arvostaisikaan. Jos lähetysjärjestö ei tajua tätä, lähetysjärjestön synnin tajussa on mielestäni vakava puute.

Kerrataan nyt tässä vielä oikein rautalangasta.

Yksi: ihmisten kohteleminen huonosti siksi, että he sattuvat olemaan naisia tai homoja on synti. Se on väärin. Jeesus-vauva itkee kun ihmiset tekevät semmoista.

Kaksi, huonosti kohteleminen tarkoittaa semmoista kohtelua, jota ainakin huonosti kohdeltu ryhmä protestoi yleisesti. Valtaapitävät eivät voi määritellä kohtelua hyvinkohteluksi, jos kohde on eri mieltä. Vaikka kolme miljardia miestä väittäisi, että naisten kohteleminen omaisuutena tai alempiarvoisina on oikein (näinhän ei tosiasiassa ole), se ei ole oikein vaikka miesten suut kuivuisivat kaikesta puheesta. Lähimmäiselle, siis kenelle tahansa, kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin minullekin. Ei ole mitään komplementaarisia oikeuksia ja velvollisuuksia, on vain oikeuksia ja velvollisuuksia. Jumala ei erottele meitä sen mukaan, mikä on nahkamme väri, sukupuoli tai seksuaalisuus tai mikään muukaan senkaltainen joutavanpäiväinen seikka. Jos meitä vaivaa jokin synnynnäinen ongelma, kuten vaikka taipumus kohdella huonosti erilaisia ihmisiä, Jumala epäilemättä rakastaa meitä kahta kiivaammin, mutta meitä koskevat velvollisuudet ja oikeudet ovat silti samoja. "Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on; ja mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?" (Miika 6:8, KR92)

"Raamatun selvä sana" ei ole ollenkaan selvä kun sitä lukee alkukielellä - se on selvä vain kun käytetään tarkoitushakuisia käännöksiä ja kieltäydytään huomioimasta kirjoittajan tilannetta. Suomeksi: Raamatun sana oikeuttaa naisten ja homojen syrjinnän vain kun se halutaan lukea niin. (Tähän voisi tietenkin myös huomauttaa, että Raamattu ei ole Jumala, eikä Raamatun sana ole sama kuin Ikuinen Sana, mutta jätämme sen toiseen kertaan).

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Minä rakastan esineitä

Kiipesin eilen (helppoja, duh, tietysti), ja kuten minulla on tapana, päädyin pohtimaan yhtä ja toista. Tarvitsen lyhyemmän varmistusprusikin (nykyinen nousee liian lähelle jarrua/solmua). Solmin uuden samalla kun muutenkin tarkistin kaikki kiilat, sulkurenkaat ja muut tavarat.

Nerudaa siteeratakseni: minä rakastan esineitä. Minusta on kiva hypistellä niitä, minä nautin kauniiden esineiden katsomisesta, ja minulle funktionaalinen on kaunista. Ei varmaan yllätä, että kiilat ja yleensäkin kiipeilykalusto on enimmäkseen minusta kaunista.

Pidän myös kolmiulotteisista arvoituksista. Minusta on kiva miettiä, miten saan kiilan tai heksan tai camun tai tricamin juurtumaan kallionkoloon niin, että vaikka tippuisin sen varaan, se vaan pysyisi paikallaan, eikä päästäisi minua putoamaan. Minusta on hauskaa arvioida päässäni voimavektorit (lukiofysiikka riittää pitkälle) ja se, miten varmistus käyttäytyisi, jos sattuisin tippumaan sen varaan.

Kalliovarmistuksista suosikkini on tricam (kuvassa nuo kaksi viileän punaista alumiininpalaa, joista lähtee punavalkoinen slingi). Tricam on mielestäni aivan nerokas kiilan ja vivun yhdistelmä. Erityisen hienoa siinä on sen minimalistinen eleganssi: pieni, sopivasti muotoiltu alumiininpala yhdistettynä pätkään dyneema- tai nailonnauhaa mahdollistaa erittäin pitävän varmistuspisteen melko vaikeissakin oloissa, ja toimii jopa lumen ja jään kanssa. (Eipä sillä että minä olisin jäällä tai lumessa kiipeillyt. Vielä.)

Tykkään myös trädikiipeilyn psykologisista puolista: tavaroiden järjestelemisestä niin, että osaan ottaa oikean esineen oikeassa paikassa oikeaan aikaan miettimättä sen kummemmin koko asiaa - koska olen miettinyt sen valmiiksi. Tykkään pelon ja tyyneyden samanaikaisesta tunteesta: Tiedän, että jos päästän irti, niin tipun useita metrejä, ja vaikka varmistankin kiipeämiseni parhaani mukaan, putoaminen on silti vähän huono idea. Varmistuksen pitävyyttä ei voi ikinä tietää sataprosenttisen varmasti ennen kuin siihen on tippunut, ja silloin on tietenkin vähän myöhäistä. Samalla mietin, mikä kiila tuohon koloon parhaiten sopisi, ja sovittelen kiilaa paikalleen ulkoisesti ihan tyynenä. Tunne on tosi koukuttava.

Tunteen nimi on, ehkä, pätevyys: minä hallitsen osuuteni. Trädikiipeilyssä tämä korostuu aivan erityisesti, koska hallittavia osia on niin monta. Pidän myös nöyryydestä, johon reitin alla seisominen johtaa minut: tiedän, että jos aion selvitä hengissä ja suunnilleen yhtenä kappaleena ylös asti, minun on oikeasti pystyttävä kiipeämään ja varmistamaan reitti hyvin - mikään teeskentely ei auta. Ja kääntäen, kun olen kiivennyt reitin turvallisesti ylös asti, minä oikeasti pystyin siihen, ja osasin oikeasti tarpeeksi kiivetäkseni sen reitin niissä oloissa.

Trädi on toinen lempilajeistani.

(Toinen on boulderointi. Yhdistävä tekijä on se, että kummastakaan ei jää jälkiä luontoon.)

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kevät ja vaalitulos

Kivet ovat enimmäkseen kuivia, ja se on kiva se. Sinappi, Muddy Fox ja Kolmoismuna tuli heitettyä noin aluksi. En ole mikään ihmekiikkuja vaan tämmöinen keski-ikäinen täti jolla viiraa päässä. Viittaan tällä siihen, että kukaan ihan viisas ei kiipeä kallioilla, vaan harrastaa vaikkapa ristipistokirjontaa sen sijaan. Minä harrastan molempia.

Ja sitten kukkahattutäti vähän saarnaa:

Vaalitulos on pettymys, tietenkin: jos Arkadianmäelle nousee avoimen rasistista kieltä käyttäviä ("Kikkarapäälle kuonoon" -Hirvisaari) ja väkivallalla uhkailevia ("Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino" -Halla-Aho) edustajia, se ei voi olla mitenkään päin katsottuna hyvä asia, saati että nämä uhoajat otetaan hallitukseen. Perussuomalaisten menestys kertoo minusta eniten siitä, että osa suomalaisista ei pysty mitenkään hyväksymään sitä, että heidän on elettävä samassa maailmassa ja pitkän päälle samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin, Kapkaupungista Nordkappiin.

Minusta me suomalaiset, ja perussuomalaiset aivan erityisesti, haluaisimme mielellämme ohittaa ainakin seuraavat asiat:
  • perusteollisuus (sellunkeitto, paperin valmistus, laivojen hitsaaminen, kännyköiden kokoaminen) tulee vähenemään Suomessa edelleen. Se vähenee siksi, että kilpailu maailmalta on niin kovaa, ja siksi, että elintasoa on pakko tasata maapallonlaajuisesti. Nykyisen eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen korkean elintason hinta on maapallon tasolla liian kova: emme pysty maksamaan sitä edes orjuuttamalla koko maapallon loppuväestö (eikä se ole muutenkaan minusta hyväksyttävä ratkaisu).
  • pakolaisuus, myös Suomeen, lisääntyy, kunnes elinolot koko maapallolla tasaantuvat siedettävälle tasolle - tämä tarkoittaa elintason laskua mm. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.
  • energian hinta nousee väistämättä. Kyse on vain siitä, millaisella aikataululla ja kuinka jyrkästi. Nykymeno vastaa kaasun painamista, kun suuntana on kallioleikkaus. Energiaverojen korotus olisi viisasta, ja antaisi sopeutumisaikaa sekä taloudellista tilaa vaihtoehtojen kehittämiselle. Ydinvoima on ehkä väliaikainen ratkaisu, mutta ei sitä uraaniakaan mistään lisää tule, ja erehtyväiset ihmiset ovat jatkossakin huonoja käyttämään herkästi käsistä karkaavaa tekniikkaa.
  • en osaa sääliä näitä työpaikkansa menettäneitä perusduunareita, joiden pitää vaihtaa ammattia. Olen itsekin joutunut vaihtamaan ammattia pakon (työsyrjintä) edessä, eikä se mitään kivaa ole, mutta elämä on kovaa. Hanki kypärä. Kaikkea ei voi saada. Suurin osa meistä suomalaisista elää jatkuvassa epävarmuudessa, nyt se vain koskettaa myös niitä ihmisiä, jotka kuvittelivat olevansa siltä turvassa.
  • eläkeläisjärjestöjen vaatimukset eläkkeiden korottamisesta ovat täyttä utopiaa. Kukaan ei ole maksanut eläkettään kokonaan itse, vaan siitä iso osa on tulonsiirtoa nuoremmilta vanhemmille. Nuorempien maksukyky ei riitä korotuksiin. Samoin eläkeikää on pakko nostaa tuonne 70-75 ikävuoden tienoille yksinkertaisesti siksi, että ihmiset elävät pidempään, ja meillä ei ole varaa maksaa eläkettä niin pitkään kuitenkin ainakin osittain työkykyisille ihmisille. Tämä on samantyyppinen ongelma kuin edellisetkin ongelmat: siltä voi sulkea silmät ja teeskennellä, että sen voi säätää pois lailla, mutta ei se mihinkään katoa.
  • tiettyjen (hetero)miesten tuska katoavan etuoikeutensa äärellä on ymmärrettävää, mutta ne etuoikeudet eivät palaa. Avioliitossa ei saa raiskata, abortti pidetään melko lailla vapaana ja homotkin vihitään avioliittoon, ennemmin tai myöhemmin. Samasta työstä pitää maksaa sama palkka tai muuten syyllistyy syrjintään. Asiattomilla perusteilla ei saa syrjiä, ja esimerkiksi homous on asiaton peruste. Se, että osaa heteromiehistä ällöttää, ei ole mikään peruste, sen enempää kuin että minun ällötykseni erilaisia fasistisia liikkeitä kohtaan olisi peruste pistää nämä porukat telkien taakse.
  • jos julkisia palveluita halutaan pitää yllä, veroja on korotettava. Arvonlisäveron korottaminen koskee kipeimmin köyhiin, valtion tuloveron ja pääomaveron korottaminen hyvätuloisiin.
  • valvontaa ja kuria halutaan muille, ei itselle. Tosiasiassa suomalaiset eivät ole mitään erityisen rehellistä tai rehtiä porukkaa: esimerkiksi rakennusalan harmaa talous ei ole mikään tänne itsestään levinnyt syöpä, vaan ihan "rehellisten" suomalaisten liikemiesten tänne maahantuoma ilmiö: ravintola-alan harmaa talous kutistuisi kummasti, jos "rehdit" suomalaiset maksaisivat asiallisesta työstä asiallisen hinnan: viiden-kuuden euron pizza ei voi olla puhtain paperein tehty, mutta niin se vaan maistuu "rehdille" suomalaiselle kautta maan. Sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saadaan, todellakin. Jos suomalaisia, ja perussuomalaisia, pitäisi jollain laatusanalla luonnehtia, "ahne" olisi sopivin.

Taidan pistää kommenttimoderoinnin päälle nyt - näistä kun ei ole tapana puhua ihan näin suoraan.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Mikä siinä "älä alistu" -kampanjassa oikein mätti?

Kun pöly on hiukan laskeutunut, ajattelin arvioida kampanjaa. Suuri osa keskustelusta näyttää karanneen totutuille sivupoluille: ikään kuin Annin kertomus itsestään olisi ollut pääasiassa närkästystä herättänyt asia. Sitä se ei suinkaan ole - ainakin tämän telaketjufeministin mielestä ongelma piilee Annin kertomuksen kehyksissä, sekä kertomuksen esittämistavassa.

Ensiksikin minusta kertomus ei ole aivan uskottava. Näitä etunimellä tai pseudonyymillä tehtyjä tunnustuskertomuksia, suuntaan jos toiseen, kulkee netissä ja herätyskristillisissä piireissä sen verran paljon, että en itse ole valmis uskomaan niistä mitään sellaisenaan jos kertomuksen tueksi ei ole mitään detaljeja. Lisäksi (jos otamme kertomuksen todesta) biseksuaalin ihmisen kannalta on usein herttaisen yhdentekevää, onko hän naisen, miehen vai jonkin muun kanssa - tärkeämpää on rakkaudeksi kutsuttu sydämen veto toiseen ihmiseen, ja jos Anni on onnellinen miehen kanssa, niin hyvä Annille! Mitään suurta tuskaa se ei varmasti tuota kenellekään, toisin kuin jos homo yrittäisi leikkiä heteroa ja antaisi heteropuolisonsa ymmärtää, että tässä ollaan heteroita vaikka oikeasti sydämen kaipuu käy samaa sukupuolta kohti.

Toiseksi kampanjaan kohdistunut kritiikki kohdistui ainakin minun lukemisellani takana oleviin järjestöihin, ei Anniin tai hänen kertomukseensa. Järjestöjä kritisoitiin suhtautumisesta naispappeuteen ja seksuaalisiin vähemmistöihin, sekä näiden suhtautumistapojen vaikutuksesta kirkon jäsenmäärään: kritiikki osui mielestäni kohdalleen. Kukaan ei kai ole kyseenalaistanut Annin elämänvalintoja.

Kolmanneksi, puolustuksen puheenvuorot ovat erinomaisen kummallisia: esimerkiksi piispa Häkkisen raportoidaan sanoneen "En ymmärrä, miksi vuosikymmeniä hyvää työtä tehneiltä järjestöiltä haluttaisiin yhtäkkiä evätä taloudellinen tuki."  Anteeksi mitä? Hyvää työtä? Nämä samat vekkulit, jotka ovat viime vuonna aikaansaaneet mittavimman jäsenkadon sitten uuden uskonnonvapauslain voimaantulon?  Häkkisen käsitys hyvästä taitaa olla jotain ihan muuta kuin minun käsitykseni: minusta lähetysjärjestöjen erikoisalaa pitäisi olla ihmisten houkuttelu, eikä karkottaminen. Samoin, piispa Peuran lausunto, "Minun toiveeni olisi se, että näiden liikkeiden johdossa toimittaisiin siten, että pystyttäisiin kannustamaan ihmisiä olemaan mukana paikallisseurakunnan toiminnassa, osallistumaan siihen ja kohtaamaan siellä myös niitä, jotka ajattelevat joistain asoioista eri tavoin kuin he." olisi hihityttävän hauska, jos sen taakse ei kätkeytyisi itsepintaista kirkon vahingoittamista todellisuudesta vieraantuneella ihmiskuvalla. Vai että Peura toivoo näiden liikkeiden johdon kannustavan ihmisiä olemaan mukana paikallisseurakunnassa? Käytännössä nämä eriseuraissakit ovat hajottaneet kirkkoa kieltäytymällä yhteistyöstä kerta toisensa jälkeen, koska heille naisten pappeus ja homoseksuaalisuus näyttävät olevan pelastuskysymyksiä, "oikean" (lue: heidän - muita ei suvaita) raamatuntulkinnan ohella.

Neljänneksi, kampanjan sävy oli kauniisti sanottuna kiero, nimestä alkaen: elän itse melkoisen homomyönteisessä kulttuurisessa lokerossa suuressa kaupungissa, enkä pysty huomaamaan minkäänlaista painostusta homouteen - oma kaveripiirini ei edes usko, että ketään pystyisi painostamaan homoksi, ihmiset ovat mitä ovat. Toisekseen, lähipiirissäni ihmisten kumppanivalinnat ovat tasan tarkkaan heidän oma asiansa, eikä niihin ole kohteliasta eikä mitenkään sopivaa puuttua mitenkään. Henki on sellainen, että olet vapaa tekemään mitä haluat, kunhan kannat vastuun valinnoistasi. Minun on ihan älyttömän vaikea uskoa, että kampanjassa maalailtua "yhteiskunnallista painostusta arvokysymyksissä" on olemassakaan.

Viidenneksi - ja tämä on tärkeintä - kampanjassa markkinoidaan näiden liikkeiden ("jotka sitoutuvat Raamattuun toiminnassaan ja opetuksessaan") vakioajatusta Raamatusta "Jumalan erehtymättömänä ilmoituksena", mutta liikkeet eivät silti suostu suoraan avaamaan kampanjassa, mitä tämä vakioajatus tarkoittaa käytännössä puhuttaessa seksuaalisuudesta: seksi kuuluu ainoastaan (hetero)aviopuolisoiden välille. Liikkeet sulkevat pois ainakin homoseksuaalisuuden, mutta todennäköisesti myös masturboinnin Jumalan (heille ilmeisesti sama asia kuin Raamattu) tahdon vastaisena. Tämä jos mikä on silkkaa huijausta: ensin houkutellaan Jumalalla ja vapaudella, ja sitten tarjotaan tosiasiassa heteropakkopaitaa kaikille, ja arvelen, että juuri tämä kieroilu on se asia, joka on herättänyt niin voimakkaan vastareaktion kirkollisissa piireissä: ihmisten pakottaminen Jumalan nimissä on niin vastoin sitä, mitä Jumala on, että sen tajuaa kuka tahansa vähänkin asiaan perehtynyt (no okei, eivät kaikki tajua, tässähän se taas nähtiin). Jumala ei pakota ihmistä mihinkään, me olemme täysin vapaita, ja tähän vapauteen ei pidä mennä puuttumaan paitsi vahinkojen välttämiseksi - elämä homosuhteessa ei taas näyttäisi aiheuttavan minkään valtakunnan vahinkoa kenellekään.

Luulen, että näiden liikkeiden lähtölaskenta evlut kirkosta on nyt alkanut. Uskonnonvapauslain mukainen helppo kirkosta eroaminen antaa selvän signaalin joka kerta kun joku näistä ajatusten Jordanvirroista aukaisee suunsa: kirkkokansa ei vastaanota opetusta, vaan hylkää paitsi opetuksen, myös kirkon. Nämä signaalit näyttävät vihdoin toimivan; ilmeisesti tapahtuman ja seurausten aikaväli on riittävän lyhyt ja seuraukset ovat riittävän selkeitä.

En usko, että liikkeet itse tajuavat, suostuvat tajuamaan (tai edes myöntämään), aiheuttamaansa vahinkoa. Omasta raamattu- ja uskonkäsityksestä näyttää tulleen sen sortin epäjumala, että sen rinnalle ei suostuta antamaan edes muille omia käsityksiään, vaikka enemmistö antaakin tämän mahdollisuuden erilaisille vähemmistöille. Jos tämä oman käsityksen jumalointi ei poistu, en näe mitään mahdollisuutta rinnakkaineloon; rinnakkaiseloa on kokeiltu muutama vuosikymmen ilman sanottavampia tuloksia.

Joskus jos tunnen kutsumusta, saatan pohdiskella blogiin asti Raamatun korottamista Jumalaksi, mutta kalliot alkavat kutsua vakaasti: möngin pitkin kiviä aamupäivän, ja vaikka kaikki on vielä lumista ja märkää, niin lumi ja märkä katoaa kyllä ja sitten pääsee taas luonnonkivelle!

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Sananlaskuja vieraalla kielellä

Tykkään, kun asioita sanotaan näppärästi, ja tämä seuraava lausahdus on jäänyt mieleeni jo pidemmän aikaa sitten; se tuli mieleeni nyt uudemman kerran tätä homokeskustelua seuratessa.

"While it may be true that if you preach the truth the world will hate you, it doesn't follow that if the world hates you, you must be preaching the truth. The world may be hating you because you're an arse."

Suomeksi: "Saattaa olla, että maailma vihaa sinua, koska puhut totta, mutta siitä ei seuraa, että jos maailma vihaa sinua, niin puhut totta. Maailma saattaa vihata sinua siksi että olet persreikä."

Kaikki vaino ei ole todistetta mahdollisesta marttyyriudesta, ja olisin erityisen varovainen lukemaan marttyyriutta omalle kohdalle, se kun on kirkon perinteessä sinänsä siunattu mutta hyvin ikävä nakki, jota ei sovi toivoa itselleen ikinä, ihan jo tuolta Jeesukselta asti: eipä Hänkään erityisesti ristille riemuiten juossut. Jo pelkkä marttyyriuden toivominen, vaikka kuinka salaa ja ikkuisenpikkuisen vain, on ylpeyden syntiä. Jos haluaa puhua vainotuksi tulemisesta, niin on parasta puhua käytännön kokemuksista ja kertoa esimerkki.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Mistä tämä loputon kiinnostus seksiin ja sukupuoleen oikein kumpuaa?

Miksi seksuaalisuus ja sukupuoli nousevat niin keskeiseksi näillä äärikristityillä, kerta toisensa jälkeen? Suurin osa näkyvistä homoudesta kiivailijoista on kuitenkin kai heteroita ja ihan varmoja omasta sukupuolestaan ja -roolistaan. Vai onko kyse vain arvoliberaalin kommarifeministihipin (se oon minä!) näköharhasta? Jos kurkkaan Kotimaa24:n blogien etusivua (24.3.), niin kommentoiduimmat ketjut ovat kaikki järkiään sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä: naispapit, feminismi kaksi kertaa, naisen asema seurakunnassa ja avioliitto. Ei taida olla vain minun näköharhani.

Ketjujen runsas kommentointi näyttää menevän tuttuja latuja, eikä siinä mitään yllättävää olekaan, mutta mistä tämä kiihko väitellä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta?

En törmää samaan kiihkeyteen missään muualla, ja ketään muuta ihmisryhmää josta tiedän, ei keskustelu sukupuolesta ja seksuaalisuudesta kiinnosta niin paljon kuin näitä kirkon arvokonservatiiveja.

Oikeasti odotan, että lumet sulavat ja kivet kuivuvat ja pääsen koettelemaan rakasta ruumistani myös ulkona.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Miksi evlut kirkko on edelleen läheisissä tekemisissä homofoobisten liikkeiden kanssa?

Vastaus lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, kun Ruotsissa alettiin perustaa vapaakirkkoja - Suomessa vastaavat herätysliikkeet jäivät valtakirkon sisään. Ruotsissa kehitys vei siihen suuntaan, että kirkko toisaalta pysyi 1900-luvun enemmän valtiossa kiinni kuin Suomessa, mutta herätysliikkeet perustivat käytännössä omat kirkkonsa.

Meillä vastaavaa (konservatiivisten) paineiden purkamista ei ole koskaan tapahtunut, vaan nämä enimmäkseen konservatiiviset porukat ovat pysyneet evlut kirkon sisällä, ja olemme kirkkona päätyneet tilanteeseen, jossa menneisyyden ratkaisemattomat ongelmat alkavat poksahdella koko ajan näkyvämmillä tavoilla. Kyse ei ole siis pelkästään naispappeudesta tai homoista, vaan taustalla on isoja enimmäkseen vaiettuja kirkkopoliittisia kysymyksiä. Mielestäni seuraavat kolme ovat keskeisimmät:
  • lestadiolaisten kaste- ja kirkkokäsitys
  • viidesläisen, ja sittemmin myös evankelisen herätyksen Raamattu- ja kirkkokäsitys
  • evlut kirkon (johdon) halu pitää kaikki tyytyväisinä 
Lestadiolainen liike ei katso, että kaikki kirkon jäsenet ovat kristittyjä sanan varsinaisessa merkityksessä, ja sen käsitys kasteen merkityksestä (tuleeko kastettavasta uskova kasteessa vai ei) on käsittääkseni eri kuin evlut kirkon virallinen kanta. Periaatteessa lestadiolaiset voisi siis laskea harhaoppisiksi, mutta näinhän kukaan ei sano ääneen ainakaan paremmissa piireissä.

Sekä lestadiolaisten että viidesläisten kirkkokäsitys on käytännössä sen tyyppinen, että ainoastaan oman liikkeen jäsenet, pelastuvat. Pelastus tulee toki armosta, uskon kautta, mutta käytännössä et oikein ole kunnollinen jos et askartele liikkeesi pienryhmässä - raamattupiiri, seurat, mitä tahansa, mutta käytännön uskonnonharrastaminen on pakollista jos haluat, että muut laskevat sinut pelastettujen joukkoon. Luterilainen käsitys lähtee enemmänkin siitä, että kastettu on kristitty (tahtoi tai ei), ja keskustelua voi lähinnä käydä siitä, kuinka huonosta tapauksesta kenessäkin on kyse. Hyvä ei ole kukaan, vaikka kuinka pinnistelisi.

Evlut kirkon johto on ainakin tähän asti lähinnä tyytynyt pitämään kulisseja yllä. Vaikka SLEY:n, Kansanlähetyksen, Kylväjän ja lestadiolaisten kannat tiedetään, niille ei tehdä mitään; pitkälti kyse on kai ollut siitä, että koska on osattu käyttäytyä (ja lestadiolaiset osaavat vieläkin), mitään erityisiä pakollisia riitoja ei ole tullut, ennen kuin nyt. Yleinen kulttuuri ja moraali on liikkunut siihen suuntaan, että naisten tasa-arvo miesten kanssa on hyväksytty yleisesti hyvänä asiana, ja minusta tämän korollaarina seksuaalinen suuntautuminen on muuttunut myös melko lailla yhdentekeväksi, kunhan nyt aikuisista ihmisistä olet kiinnostunut - ja hyvä niin.

Patriarkaatin sulaminen on kuitenkin paljastanut näiden melko omalakisten liikkeiden yleisestä nykymoraalista poikkeavat käytännöt: muutama vuosikymmen sitten tätä ristiriitaa näiden liikkeiden ja yleisen moraalin välillä ei ollut. Nyt se kuitenkin nousee esiin, ja toimii leimahduspisteenä koko kiistalle. Kiista koskee kuitenkin minusta isompia kysymyksiä, ja nämä taustatekijät selittävät kiistan sitkeyden. Näiden liikkeiden, erityisesti SLEY:n ja Kansanlähetyksen, kannalta tässä on mielestäni kyse heidän perustavista uskonkäsityksistään, joita heidän on annettu melko vapaasti viljellä kansankirkon pellossa, vaikka niitä pidetäänkin vähän toisena lajina kuin yleistä ja yhteistä luterilaista kristinuskoa. Kirkon johdon kannalta on ehkä kyse ikävästä ja hankalasta kiistasta, jonka moni toivoo edelleen menevän itsestään ohi. Sitä se ei kuitenkaan tee, koska näille eriseuraisille kyse on perustavista kysymyksistä, joissa he edellyttävät toisten tarjoavan heille edelleen tilan toimia oman moraalinsa mukaan, vastoin yleistä moraalia. Yleisen moraalin kannalta taas näiden liikkeiden vaatimus on täysin kohtuuton - liikkeet haluavat erivapauden ihmisten tasavertaisuudesta, ja erivapauden syrjiä myös moraalisen enemmistön edustajia.

Oman lisämausteensa tähän antaa raha ja omaisuus: jos nämä ääriliikkeet toimivat evlut kirkon sisällä, niillä on kuitenkin mahdollisuuksia käyttää yhteisesti evlut kirkon jäsenten maksamia tiloja ja palveluita: ei mikään ihan olematon etu. Tämä vie tehokkaasti motivaatiota perustaa oma kirkko, jolla olisi tietenkin riidattomat valtuudet (lakien puitteissa) opettaa ihan mitä tahansa mikä mieleen sattuu juolahtamaan.

Kirkon johdolle tämä on varmasti ehkä epämiellyttävin juttu ikinä: nämä (ulkoista) rauhaarakastavat herrat (ja jokunen rouva) eivät ole pääsääntöisesti mitään suuria johtajia, jotka ratkovat asiat niin, ne myös tulevat ratkaistuiksi, eivätkä hautaudu jälleen yhteen komiteaan (kyllä, ajattelen piispainkokouksen homofiaskoa: niin laiha lopputulos vuosien työstä!) siksi, että kirkossa ei osata eikä uskalleta riidellä. Joko ei sanota mitään tai sitten ryhdytään käyttäytymään huonosti, ja kukaan ei saa puututtua ongelmiin: esimerkkinä voisin mainita vaikka KKO:n syrjinnästä antaman tuomion: on se nyt vaan vähän kumma, että mennään edes kutsumaan seurakuntaan sellaisen liikkeen ihmisiä, joilla on selkeitä vaikeuksia toimia kirkon kaikkien työntekijöiden kanssa yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan.

Mitä kirkko voisi sitten tehdä? Evlut kirkko voisi poistaa näiltä lähetysjärjestöiltä aseman kirkon omina lähetysjärjestöinä. Rahoitus on jo tukahtumassa: useat seurakunnat ja -yhtymät ovat lopettaneet SLEY:n avustamisen, ja ennustan, että Kansanlähetykselle ja Kylväjälle käy lähivuosina samoin. Virallisen aseman poisto on taatusti kivuliaampi operaatio, ei vähiten siksi, että kirkon vaalijärjestelmän omituisuuksista johtuen kirkolliskokous valikoituu hyvin monivaiheisesti, ja tällainen vaalitapa heijastelee hyvin hitaasti jäsenistön tuntoja. Lisäksi veikkaan, että myös monelle virkamiehelle ja -naiselle näistä järjestöistä luopuminen tekee henkilökohtaisesti kipeää.

Toivon itse, että nämä selvittelyt etenisivät melko nopeasti - mielestäni on älytöntä, että evlut kirkko antaa itsensä olla tällaisten ääriliikkeiden panttivankina - mutta pelkään, että kovin nopeasti se ei silti tapahdu. Kirkon henkilöstössä on niin paljon ihmisiä, jotka eivät tunnu toivovan mitään muuta kuin että mikään ei muuttuisi, tai jos muuttuukin, niin sillä tavalla, että kenellekään ei tule paha mieli. En vain ymmärrä, miten mielipahaa voisi enää välttää: tämä riita on odotuttanut itseään jo ainakin vuosikymmeniä, ja odottaminen on vain pahentanut asiaa.

    tiistai 22. maaliskuuta 2011

    Kiipeämistä, politiikkaa ja uskontoa

    Kolme keskeisintä elämänalaani: kiipeily on kivaa, politiikka on kivaa... enimmäkseen (vaalikone väittää että olen vasuriviherkommari), ja uskonto on enimmäkseen silkkaa nautintoa, mutta tämä Jeesuksen fan club on välillä sellaista porukkaa, että sitä ei meinaa kestää millään.

    Kuten nyt vaikka tämä Nuotta-lehden kampanja "Älä alistu". Niinkuin mille? Homoudelle? Hei kamoon, homofobia on niin viime vuosisataa.

    Olenhan minä tiennyt, että tämä porukka tosissaan uskoo, että homous on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Ja tiedän myös, että sama porukka lukee kirjaimellisesti valikoituja Raamatun kohtia. Sama porukka myös uskoo omiin järjenkykyihinsä kuin pukki suuriin sarviinsa - omasta mielestään he osaavat valita automaattisesti oikeat kohdat Raamatusta ja oikeat lähteet joihin sopii luottaa.

    Väärässähän he ovat, ei siitä pääse mihinkään, eikä se ole edes mielenkiintoinen kysymys. Se, mikä on mielenkiintoista on se, mitä evlut kirkko tekee seuraavaksi. Sanooko arkkipiispa jotain? Tai Irja Askola?
    Viime kerralla, Ajankohtaisen Kakkosen homoillan (journalistinen fiasko jos mikä) jälkimainingeissa arkkipiispa sai sanottua, että homous ei ole synti, eikä siitä tarvitse eheytyä, mutta kovin pitkään sekin kesti näin kiihkeän nykyajan mittapuulla. Kuinkahan kauan reagointiin menee aikaa nyt?

    Minusta rakkaalla kirkollani on ehkä vieläkin vähän vaikeuksia tajuta, miten iso ongelma nämä kristittyjen äärisiiven edustajat ovat. Heidän mielipiteistään pitää irtisanoutua selkeästi ja julkisesti, ja heidän väärät käsityksensä pitää sanoa sellaisiksi (ja homofobian synti pitää sanoa synniksi) - muuten meidät perusluterilaiset samastetaan tähän porukkaan, ja minä en ainakaan tahdo tulla samastetuksi tuollaiseen rakkaudettomaan kampanjaan tai sen taustatahoihin.

    [ETA 15:06] Arkkipiispa Kari Mäkinen on vastannut: "...Kampanja, joka keskustelun on käynnistänyt, ei ole kirkon järjestämä kampanja." Näin!