Jaakko Heinimäki kirjoittaa: "...Katekismusta tyhmien seurakuntalaisten päihin takovien rovastien ja Jumalasta kaiken tietävien tosiuskovaisten aika on ohi. Se ei ole kirkon eikä uskon kriisi. Se on rovastien ja tosiuskovaisten kriisi." (HS 15.11.2012)
Pekka Särkiö vastaa: "Mitä jos ei olisi niitä rovasteja, jotka paukuttavat katekismusta päähän
– siis...
...Seurauksena olisi uskon sisällön tyhjeneminen."
Ja minä luen muualta siitä, kuinka etuoikeutettujen asemien menettäminen aiheuttaa ihmisille monenlaista päänvaivaa.
Minusta kirkon kriisi (kai tässä voi puhua kriisistä - luvut menevät alaspäin kuin lehmän häntä, ainakin suurenmoiseen menneisyyteen verrattuna) johtuu useista eri seikoista.
Yksi on yleinen sekularisaatio ja sosiaalisen kontrollin muutos. Nykyään ei ole häpeä (Luojan kiitos) olla yksinhuoltaja tai vaikkapa homo. Nykyään on häpeällistä käyttää luonnonvaroja surutta (ks. Talvivaara) tai olla sikamaisen ahne (mutta pikkuinen arkipäiväinen ahneus on ok, koska sitä tekevät kaikki. Tai ainakin logiikka on sellainen). Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä eikä pysynyt tässä mukana. He ovat vähän kuin tuon englanninkielisen linkin perheenisä; hyväätarkoittava, etuoikeutettu patriarkka, jonka ympäriltä ovat kadonneet olemassaolon edellytykset. Kirkkoon ei ole enää sosiaalista pakkoa kuulua, ja patriarkaalinen ihmisten päiden yli päättäminen on so last season, passé ja muutenkin déclassé. Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä (kyllä, Pekka Särkiö, myös sinä. Valitan).
Toinen syy on kirkon väen oma reaktio edellä hahmoteltuun muutokseen. Siilipuolustus (tämä on varmaan tavallisin defenssi) ja muiden syyttäminen (kuka syyttää ketäkin - pääasia että se on joku muu kuin minä itse) ovat minusta enimmäkseen harmittomia tapoja; muiden syyttelystä tulee tietysti ikävää riitelyä, mutta se ei yleensä pahenna tilannetta. Pieni osa yrittää kuitenkin kääntää kelloa taaksepäin, lisäämällä volyymiä ja toistamalla entistä kovemmin itselle keskeistä sanomaa; ei suinkaan evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, vaan sitä, että miesten kuuluu saada huseerata ylimmäisinä ja homot ovat epäilyttäviä tyyppejä, joiden ei ainakaan tule mennä naimisiin (siis keskenään. Homomies plus heteronainen näille ihmisille kai kelpaisi). Tätä kutsutaan raamatullisuudeksi.
Tuo linkittämäni englanninkielinen artikkeli hahmottelee, kuinka näihin ihmisiin ja tähän tilanteeseen voisi suhtautua. Kirkon tilanne on sikäli erilainen, että meidän äänekäs vähemmistömme ei ole siinä asemassa, että se pystyisi patoamaan muutosta, mutta äänekkään vähemmistömme patoamisyritykset hidastavat kirkkomme sopeutumista muuttuneeseen tilanteeseen - kirkko kokonaisuudessaan on kuin 50-luvun jossain määrin valistunut perheenisä, joka on tipahtanut rintsikoita ja ruohoa polttelevalle 60-luvulle. Minä haluan, että kirkko tulee tämän vertauksen puitteissa 60-luvulle[1].
Olen pääosin Heinimäen kanssa samaa mieltä. Rovasteilla ja tosiuskovaisilla on kova kriisi. Haluan ymmärtää heidän tuskaansa, mutta en suostu siihen, että heidän tuskansa estää kirkkoa muuttumasta ja seuraamasta Pyhää Henkeä kun Hän johdattaa meitä kohti tulevaisuutta. Särkiö vääristää Heinimäen kirjoitusta kun hän esittää, että uskon sisältö tyhjenee - siis katoaa - jos rovastit eivät paukuta sitä ihmisten päähän. Heinimäki ei suinkaan sanonut niin, vaan hän puhui mielestäni ihan näppärästi siitä, kuinka kirkossa(kin) eletyn valta-asetelman aika on ohi; me emme voi enää katsoa tavallisia ihmisiä tavallisine tarpeineen pitkin teologisesti sivistynyttä nenänvarttamme, koska heidän ei ole enää pakko sietää meitä. Keskeisintä tässä on minusta se, että me olemme usein käyttäytyneet sietämättömän omahyväisesti ja tyhmänylpeästi. Me olemme syyllistyneet ylpeyden syntiin - kuvitelleet, että meillä on Totuus sellaisessa karkeassa mielessä, että me tiedämme kaikki keskeiset faktat, ja joka on meidän kanssamme eri mieltä on vähän imbesilli tai ainakin paha ja joutaa helvettiin. Kun sen vääntää tuolla lailla ratakiskosta, sanomani käy ehkä riittävän selväksi. Olemme suhtautuneet, kirkkona, rakkaudettomasti lähimmäisiimme. Ja totta kai meillä on ollut hyviä tarkoituksia, me kaikki tarkoitamme loputtoman hyvää - mutta kun meillä on välillä faktat pielessä, ja siksi hyväntekeminen menee välillä kirjaimellisesti päin helvettiä.
Palaan noihin rakkaisiin "konservatiiveihin"[2]. Minulla on sanottavana tämä: Uskon, että tarkoitatte hyvää, mutta näette maailman niin rajoitetussa valossa, että ette näe puheittenne ja tekojenne epäoikeudenmukaisuutta. Ette näe, että ehdottamanne toimintatapa on nykyisessä maailmassa väärin. Maailma on muuttunut sillä tavoin, että patriarkaatti ei ole enää ok. Olette edelleen tervetulleita mukaan kaikkeen, mutta ette voi edellyttää, että me muut rajoitamme todellisuuskäsityksemme teidän määräämiinne rajoihin - meidän maailmankuvamme on mielestämme laajempi, täydempi ja rakkaudellisempi, ja se antaa ihmisille ja koko luomakunnalle enemmän tilaa olla sitä, miksi Jumala on kaiken tarkoittanut. Se ei sulje teitä pois, mutta se rajoittaa mahdollisuuksianne määrätä muiden ihmisten elämästä. Se on mielestäni hyvä asia. Koettelemme näkemyksiämme jatkuvasti, ja löydämme sitä kautta uusia teitä Jumalan luo. Tulkaa mukaan!
[1] mutta en halua LSD-messua. Kumminkaan. :)
[2] typerä sana, mutta ei nyt ole parempaakaan.
