Lueskelin evlut kirkon sisäpiirin omaa pikku sanomalehteä, Kotimaata (9.8.2012), ja siellä kaksi mielipidekirjoitusta (Arto Kallioniemen ja Irina Krohnin) puhui kaikille yhteisen uskontotiedon puolesta. Eipä siinä mitään uutta, mutta Irina Krohnin mielipidekirjoituksessa oli yksi lause, joka ansaitsee minusta vähän tarkempaa huomiota: "Oma uskonto ei ole kielen kaltainen välttämätön edellytys oppilaan persoonallisuuden kehitykselle."
Lauseeseen sisältyy kiintoisa (ja minusta virheellinen) käsitys siitä, mitä uskonto on. Uskonto, näiden Krohnien ja Kallioniemien puheenvuoroissa, näkyy jonkinlaisena vaihdettavana osana ihmisyyttä, ja sillä ei ole sen kummempaa yhteyttä ihmisen muuhun maailmankuvaan (paitsi ehkä taikauskoa tuottavana juttuna).
Toinen hauska sitaatti on "Nykyinen malli ei kerro välttämättä suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta, vaan perheiden kyvyttömyydestä jakaa elämänarvoja lasten ja vanhempien välillä." Krohnin ehdottama vastaus tähän on siis se, että poistetaan vanhempien elämänarvoja tukeva opetus koulusta - "Tällaisia kohtaamisia perheiden ei pitäisi antaa kouluille, vaan rakentaa uudenlaista vuoropuhelua perheiden sisällä." Krohn on tainnut kasvaa vähän porvallisemmassa perheessä kuin minä (olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri - elämä on vähän eri näköistä kun keskiluokan kulttuuri ei ole tuttu syntymäkodista lähtien); tuollainen "uudenlainen vuoropuhelu" edellyttää minun kokemukseni mukaan ainakin yhtä vanhempaa, jolla on humanistinen korkeakoulututkinto, koska uusien elämänmallien rakentaminen perheen sisällä vaatii sen verran isot sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit, että niitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole - eikä tule olemaan. Elämänarvojen uusintamisen jättäminen yksityisasiaksi on mielestäni samanlaista yksityistämistä kuin kaikille yhteisen ja yhtäläisen terveydenhuollon karsiminen - köyhimmät kärsivät eniten. Minusta se on moraalisesti väärin. (Jer.5:28-29)
Minusta maailmankuva (tai uskonto, tai maailmankatsomus - minusta sama asia) ei ole mikään ihmisestä irrotettava osa, vaan se on keskeinen osa sitä, miten ihminen on tässä maailmassa. Kieltä tarvitaan toisten kanssa kommunikoimiseen, ja maailmankuva tarvitaan, että ylipäätään voi toisaalta käsitteellistää maailman (tässä kohtaa maailmankuva ja kieli menevät limittäin) ja toisaalta siihen, että pystyy antamaan moraalisia arvioita asioista. Uskonnot ovat yksi tapa hoitaa tätä.
Miksi en kuitenkaan kannata kaikille yhteistä uskonto/elämänkatsomustietoa?
Uskonnon/maailmankatsomuksen/elämänkatsomuksen yksi erityispiirre, ja piirre, jonka se jakaa äidinkielen kanssa, on se, että jokaisella on sellainen, syntymästä asti, ja kenelläkään ei ole neutraalia positiota katsomuksen suhteen. Me kaikki joudumme kommunikoimaan äidinkielestämme lähtöisin, ja samoin lähtökohtiimme sisältyvä katsomus ohjaa merkittävästi näkemyksiemme kehittymistä. En sano, etteikö katsomus, tai äidinkieli, voisi muuttua, mutta neutraalia lähestymistapaa ei ole. Kyse on aina (valmiiksi tehtystä) valinnasta, johon voi myöntyä tai jota vastaan voi kapinoida. "Rationalismilla" ei ole tässä erityisasemaa, koska tässä on kyse aprioreista, niistä asioista, joita ratio ylipäätään pyörittelee.
Jos lähtisimme opettamaan kaikille yhteistä katsomusainetta, katsoisin, että sen tulisi heijastella ympäröivän yhteiskunnan katsomustilannetta.
Tämä tarkoittaisi ensinnäkin pienten uskontojen lähes totaalista marginalisointia, mutta myös nykyisenkaltaisen elämänkatsomustiedon loppua. Opetuksen rungon muodostaisi, ihan kulttuurisista ja historiallisista syistä, kristinusko - Suomi nyt sattuu olemaan yksi maailman luterilaisimmista maista. Toinen päähaara olisi varmaan konsumeristinen kapitalistinen itsepetos, joka tuntuu olevan tärkein kristinuskon kilpailija ja täydentäjä katsomusten saralla - siis tämä "mulle lisää, viis muista" -meininki. Kristitty minussa kutsuu sitä mammonanpalvonnaksi, he eivät varmaan kutsu sitä katsomukseksi ollenkaan, vaan järkevyydeksi. Mutta niinhän minäkin pidän kristinuskoa järkevänä ja rationaalisena tapana katsoa maailmaa.
Toiseksi: miten päätettäisiin, mistä näkökulmasta eri uskomusjärjestelmän esitetään? Niiden kannattajien näkökulmasta? Vai vastustajien? Vai kaikki uskomukset kaikista näkökulmista? Mitään neutraalia näkökulmaa kun ei ole. Länsimainen ajattelu on niin juutalaiskristillisen ajattelun läpäisemää, että minusta on aika turha haaveilla vaikkapa hindulaisuuden neutraalista esittämisestä; vieras on vierasta, koska emme ole siinä eläneet, ja koko hahmottamistapamme on uskonnon hapattama. Käytännössä "neutraalius" johtaisi oman katsomuksen olemassaolon kieltämiseen ja harhakuvitelmaan omasta neutraaliudesta koko muuhun maailmaan nähden.
Omasta näkökulmasta lähteminen ei silti ole täysin ongelmatonta, koska se tarkoittaa, että meidän on jossain vaiheessa soviteltava omaa näkökulmaamme toisten näkökulmiin ainakin käytännön tasolla: sallinko poikien uskonnolliset ympärileikkaukset vai en? (en tiedä. Kun toisaalta ruumiillinen koskemattomuus on korkealla, mutta antisemitismin ja islamofobian varjo on pitkä sekin) Pitääkö suvivirsi laulaa kevätjuhlassa? (hassua, jos ei lauleta, jo ihan perinteisistä syistä - ja mikä on se vaihtoehto? Uskonnollisten elementtien kieltäminen on ihan samanlaista katsomusten esilletuomista kuin niiden näyttäminenkin)
Minusta, feministinä, sosialistina ja kristittynä, on reilumpaa myöntää oma puolueellisuutensa, ja sanoa ääneen, mistä lähtökohdista tarkastelee asioita. Minusta muut uskonnot ja katsomusjärjestelmät kuin luterilainen kristinusko, enimmäkseen siten kuin minä sitä harjoitan, ovat väärässä, mikä enemmän, mikä vähemmän. Minusta on falskia väittää, että minä pystyisin suhtautumaan täysin neutraalisti vaikkapa islamiin tai ateismiin tai roomalaiskatolisuuteen tai Jehovan todistajiin. En tietenkään pysty, koska kaikki ovat jossain määrin omien katsomuksieni vastaisia katsomuksia.
En myöskään usko kenenkään muun vakuutteluihin neutraaliudesta - katsomuksen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Ajatus katsomusneutraaliudesta on minusta yhtä vitsikäs kuin ajatus siitä, että perhetaustalla ei ole vaikutusta elämässä menestymiseen, tai että sukupuolella ei ole väliä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja synnymme vapaina ja yhtäläisinä. Faktat puhuvat liian voimakkaasti vastaan.
Koska en usko katsomusneutraaliuteen ylipäätään, kannatan tässä maailmankatsomusten kirjossa sitä, että ainakin alakouluikäisiä lapsia kasvatetaan ensin oman perinteen katsomuksen mukaan, ja laajennetaan sitä sitten muihin katsomuksiin, sitä mukaa kun järki ja sydän kasvaa ymmärtämään muutakin kuin omaa. Vähän kuin vieraiden kielten opetus. Tietoisesti ja tietoisena omasta näkökulmasta katsoen. Jos ei ymmärrä omaa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti, on liian helppoa pistää kaikki muu sarjaan roskaa, jota minun ei edes tarvitse yrittää ymmärtää. Tai edes sietää.
[ETA viitteet]
