Lähden kuuden viikon päästä (taas!) Alpeille. Tarkoitukseni on saada vähän lisää vuorikiipeilykokemusta, ja jos kelit (ja Luoja) suovat, niin ehkä yksi huiputuskin.
Vuorikiipeily (ja se boulder, ja trädi) on kivaa. Maisemat ovat huippuluokkaa, ilma on raikasta, ja vaikka sattuisi olemaan ruuhkaista, niin ihmiset ovat mukavia. En tosin ole ollut ikinä Gouterilla, joten mitäs minä ruuhkista tiedän, mutta ne pienet joukot, joihin olen törmännyt, ovat olleet poikkeuksetta miellyttävää sakkia. Ja se kiipeäminen! Kiipeäminen on hienon tuntuista kotibouldereillakin, mutta kun siihen lisätään maisemat ja avaruus, kokemus kohoaa toiseen potenssiin.
En ole yrittämässä mitään kovin kummallista, ja todennäköisesti haasteet tulevat, jos tulevat, kestävyyden kanssa. Kiipeilyteknisesti aion toimia mukavuusalueellani. Mietin joskus, olenko liian konservatiivinen kehittymiseni kannalta, mutta toisaalta pidän fyysisesti kiipeämisestä niin suunnattomasti, että nämä reissut ovat olleet ainakin tähän asti silkkaa nautiskelua. Ehkä minua arveluttaa oma (vuorilla) suunnistustaitoni ja arviointikykyni.
Vuorilla suunnistaminen on yllättävän hankalaa. Ei siksi, etteikö kohteita näkisi (hyvällä kelillä), vaan siksi, että paras reitti ei yleensä ole mikään viivasuora kompassisuunta, ja reittien havaittavuus on usein vähän kehno (vuorien alaosat ovat usein lähinnä kivikkoa, johon ei kummoisia polkuja muodostu) - ja oma päänsisäinen suunnistustaitoni on mitä sattuu (eksyn Espoossa melkein joka kerta). Osaan kuitenkin käyttää karttaa ja kompassia (ja GPS:ä, mutta en tykkää patterivekottimista: kokemukseni on, että niistä loppuu akku juuri väärällä hetkellä), joten niillä mennään.
Arviointikyky on toinen taito, jota menen opiskelemaan vuorille tänä vuonna. Osaan tietysti teoriaa, ja olen hiukan kokeillut käytäntöä, mutta tarvitsen lisää kokemusta.
Sekä onko nyt vähän ihanaa mennä Ranskaan, kun pitää paikallisista juustoista ja makkaroista.
