Rovastien paukuttelut ja kirkollisen keskustelun sietämätön vaikeus

Jaakko Heinimäki kirjoittaa: "...Katekismusta tyhmien seurakuntalaisten päihin takovien rovastien ja Jumalasta kaiken tietävien tosiuskovaisten aika on ohi. Se ei ole kirkon eikä uskon kriisi. Se on rovastien ja tosiuskovaisten kriisi." (HS 15.11.2012)

Pekka Särkiö vastaa: "Mitä jos ei olisi niitä rovasteja, jotka paukuttavat katekismusta päähän – siis...
...Seurauksena olisi uskon sisällön tyhjeneminen."

Ja minä luen muualta siitä, kuinka etuoikeutettujen asemien menettäminen aiheuttaa ihmisille monenlaista päänvaivaa.

Minusta kirkon kriisi (kai tässä voi puhua kriisistä - luvut menevät alaspäin kuin lehmän häntä, ainakin suurenmoiseen menneisyyteen verrattuna) johtuu useista eri seikoista.

Yksi on yleinen sekularisaatio ja sosiaalisen kontrollin muutos. Nykyään ei ole häpeä (Luojan kiitos) olla yksinhuoltaja tai vaikkapa homo. Nykyään on häpeällistä käyttää luonnonvaroja surutta (ks. Talvivaara) tai olla sikamaisen ahne (mutta pikkuinen arkipäiväinen ahneus on ok, koska sitä tekevät kaikki. Tai ainakin logiikka on sellainen). Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä eikä pysynyt tässä mukana. He ovat vähän kuin tuon englanninkielisen linkin perheenisä; hyväätarkoittava, etuoikeutettu patriarkka, jonka ympäriltä ovat kadonneet olemassaolon edellytykset. Kirkkoon ei ole enää sosiaalista pakkoa kuulua, ja patriarkaalinen ihmisten päiden yli päättäminen on so last season, passé ja muutenkin déclassé. Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä (kyllä, Pekka Särkiö, myös sinä. Valitan).

Toinen syy on kirkon väen oma reaktio edellä hahmoteltuun muutokseen. Siilipuolustus (tämä on varmaan tavallisin defenssi) ja muiden syyttäminen (kuka syyttää ketäkin - pääasia että se on joku muu kuin minä itse) ovat minusta enimmäkseen harmittomia tapoja; muiden syyttelystä tulee tietysti ikävää riitelyä, mutta se ei yleensä pahenna tilannetta. Pieni osa yrittää kuitenkin kääntää kelloa taaksepäin, lisäämällä volyymiä ja toistamalla entistä kovemmin itselle keskeistä sanomaa; ei suinkaan evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, vaan sitä, että miesten kuuluu saada huseerata ylimmäisinä ja homot ovat epäilyttäviä tyyppejä, joiden ei ainakaan tule mennä naimisiin (siis keskenään. Homomies plus heteronainen näille ihmisille kai kelpaisi). Tätä kutsutaan raamatullisuudeksi.

Tuo linkittämäni englanninkielinen artikkeli hahmottelee, kuinka näihin ihmisiin ja tähän tilanteeseen voisi suhtautua. Kirkon tilanne on sikäli erilainen, että meidän äänekäs vähemmistömme ei ole siinä asemassa, että se pystyisi patoamaan muutosta, mutta äänekkään vähemmistömme patoamisyritykset hidastavat kirkkomme sopeutumista muuttuneeseen tilanteeseen - kirkko kokonaisuudessaan on kuin 50-luvun jossain määrin valistunut perheenisä, joka on tipahtanut rintsikoita ja ruohoa polttelevalle 60-luvulle. Minä haluan, että kirkko tulee tämän vertauksen puitteissa 60-luvulle[1].

Olen pääosin Heinimäen kanssa samaa mieltä. Rovasteilla ja tosiuskovaisilla on kova kriisi. Haluan ymmärtää heidän tuskaansa, mutta en suostu siihen, että heidän tuskansa estää kirkkoa muuttumasta ja seuraamasta Pyhää Henkeä kun Hän johdattaa meitä kohti tulevaisuutta. Särkiö vääristää Heinimäen kirjoitusta kun hän esittää, että uskon sisältö tyhjenee - siis katoaa - jos rovastit eivät paukuta sitä ihmisten päähän. Heinimäki ei suinkaan sanonut niin, vaan hän puhui mielestäni ihan näppärästi siitä, kuinka kirkossa(kin) eletyn valta-asetelman aika on ohi; me emme voi enää katsoa tavallisia ihmisiä tavallisine tarpeineen pitkin teologisesti sivistynyttä nenänvarttamme, koska heidän ei ole enää pakko sietää meitä. Keskeisintä tässä on minusta se, että me olemme usein käyttäytyneet sietämättömän omahyväisesti ja tyhmänylpeästi. Me olemme syyllistyneet ylpeyden syntiin - kuvitelleet, että meillä on Totuus sellaisessa karkeassa mielessä, että me tiedämme kaikki keskeiset faktat, ja joka on meidän kanssamme eri mieltä on vähän imbesilli tai ainakin paha ja joutaa helvettiin. Kun sen vääntää tuolla lailla ratakiskosta, sanomani käy ehkä riittävän selväksi. Olemme suhtautuneet, kirkkona, rakkaudettomasti lähimmäisiimme. Ja totta kai meillä on ollut hyviä tarkoituksia, me kaikki tarkoitamme loputtoman hyvää - mutta kun meillä on välillä faktat pielessä, ja siksi hyväntekeminen menee välillä kirjaimellisesti päin helvettiä.

Palaan noihin rakkaisiin "konservatiiveihin"[2]. Minulla on sanottavana tämä: Uskon, että tarkoitatte hyvää, mutta näette maailman niin rajoitetussa valossa, että ette näe puheittenne ja tekojenne epäoikeudenmukaisuutta. Ette näe, että ehdottamanne toimintatapa on nykyisessä maailmassa väärin. Maailma on muuttunut sillä tavoin, että patriarkaatti ei ole enää ok. Olette edelleen tervetulleita mukaan kaikkeen, mutta ette voi edellyttää, että me muut rajoitamme todellisuuskäsityksemme teidän määräämiinne rajoihin - meidän maailmankuvamme on mielestämme laajempi, täydempi ja rakkaudellisempi, ja se antaa ihmisille ja koko luomakunnalle enemmän tilaa olla sitä, miksi Jumala on kaiken tarkoittanut. Se ei sulje teitä pois, mutta se rajoittaa mahdollisuuksianne määrätä muiden ihmisten elämästä. Se on mielestäni hyvä asia. Koettelemme näkemyksiämme jatkuvasti, ja löydämme sitä kautta uusia teitä Jumalan luo. Tulkaa mukaan!


[1] mutta en halua LSD-messua. Kumminkaan. :)
[2] typerä sana, mutta ei nyt ole parempaakaan.

Uskonnonopetus, eli minä olen objektiivisempi kuin sinä

Lueskelin evlut kirkon sisäpiirin omaa pikku sanomalehteä, Kotimaata (9.8.2012), ja siellä kaksi mielipidekirjoitusta (Arto Kallioniemen ja Irina Krohnin) puhui kaikille yhteisen uskontotiedon puolesta. Eipä siinä mitään uutta, mutta Irina Krohnin mielipidekirjoituksessa oli yksi lause, joka ansaitsee minusta vähän tarkempaa huomiota: "Oma uskonto ei ole kielen kaltainen välttämätön edellytys oppilaan persoonallisuuden kehitykselle."

Lauseeseen sisältyy kiintoisa (ja minusta virheellinen) käsitys siitä, mitä uskonto on. Uskonto, näiden Krohnien ja Kallioniemien puheenvuoroissa, näkyy jonkinlaisena vaihdettavana osana ihmisyyttä, ja sillä ei ole sen kummempaa yhteyttä ihmisen muuhun maailmankuvaan (paitsi ehkä taikauskoa tuottavana juttuna).

Toinen hauska sitaatti on "Nykyinen malli ei kerro välttämättä suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta, vaan perheiden kyvyttömyydestä jakaa elämänarvoja lasten ja vanhempien välillä." Krohnin ehdottama vastaus tähän on siis se, että poistetaan vanhempien elämänarvoja tukeva opetus koulusta - "Tällaisia kohtaamisia perheiden ei pitäisi antaa kouluille, vaan rakentaa uudenlaista vuoropuhelua perheiden sisällä." Krohn on tainnut kasvaa vähän porvallisemmassa perheessä kuin minä (olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri - elämä on vähän eri näköistä kun keskiluokan kulttuuri ei ole tuttu syntymäkodista lähtien); tuollainen "uudenlainen vuoropuhelu" edellyttää minun kokemukseni mukaan ainakin yhtä vanhempaa, jolla on humanistinen korkeakoulututkinto, koska uusien elämänmallien rakentaminen perheen sisällä vaatii sen verran isot sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit, että niitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole - eikä tule olemaan. Elämänarvojen uusintamisen jättäminen yksityisasiaksi on mielestäni samanlaista yksityistämistä kuin kaikille yhteisen ja yhtäläisen terveydenhuollon karsiminen - köyhimmät kärsivät eniten. Minusta se on moraalisesti väärin. (Jer.5:28-29)

Minusta maailmankuva (tai uskonto, tai maailmankatsomus - minusta sama asia) ei ole mikään ihmisestä irrotettava osa, vaan se on keskeinen osa sitä, miten ihminen on tässä maailmassa. Kieltä tarvitaan toisten kanssa kommunikoimiseen, ja maailmankuva tarvitaan, että ylipäätään voi toisaalta käsitteellistää maailman (tässä kohtaa maailmankuva ja kieli menevät limittäin) ja toisaalta siihen, että pystyy antamaan moraalisia arvioita asioista. Uskonnot ovat yksi tapa hoitaa tätä.

Miksi en kuitenkaan kannata kaikille yhteistä uskonto/elämänkatsomustietoa?

Uskonnon/maailmankatsomuksen/elämänkatsomuksen yksi erityispiirre, ja piirre, jonka se jakaa äidinkielen kanssa, on se, että jokaisella on sellainen, syntymästä asti, ja kenelläkään ei ole neutraalia positiota katsomuksen suhteen. Me kaikki joudumme kommunikoimaan äidinkielestämme lähtöisin, ja samoin lähtökohtiimme sisältyvä katsomus ohjaa merkittävästi näkemyksiemme kehittymistä. En sano, etteikö katsomus, tai äidinkieli, voisi muuttua, mutta neutraalia lähestymistapaa ei ole. Kyse on aina (valmiiksi tehtystä) valinnasta, johon voi myöntyä tai jota vastaan voi kapinoida. "Rationalismilla" ei ole tässä erityisasemaa, koska tässä on kyse aprioreista, niistä asioista, joita ratio ylipäätään pyörittelee.

Jos lähtisimme opettamaan kaikille yhteistä katsomusainetta, katsoisin, että sen tulisi heijastella ympäröivän yhteiskunnan katsomustilannetta.

Tämä tarkoittaisi ensinnäkin pienten uskontojen lähes totaalista marginalisointia, mutta myös nykyisenkaltaisen elämänkatsomustiedon loppua. Opetuksen rungon muodostaisi, ihan kulttuurisista ja historiallisista syistä, kristinusko - Suomi nyt sattuu olemaan yksi maailman luterilaisimmista maista. Toinen päähaara olisi varmaan konsumeristinen kapitalistinen itsepetos, joka tuntuu olevan tärkein kristinuskon kilpailija ja täydentäjä katsomusten saralla - siis tämä "mulle lisää, viis muista" -meininki. Kristitty minussa kutsuu sitä mammonanpalvonnaksi, he eivät varmaan kutsu sitä katsomukseksi ollenkaan, vaan järkevyydeksi. Mutta niinhän minäkin pidän kristinuskoa järkevänä ja rationaalisena tapana katsoa maailmaa.

Toiseksi: miten päätettäisiin, mistä näkökulmasta eri uskomusjärjestelmän esitetään? Niiden kannattajien näkökulmasta? Vai vastustajien? Vai kaikki uskomukset kaikista näkökulmista? Mitään neutraalia näkökulmaa kun ei ole. Länsimainen ajattelu on niin juutalaiskristillisen ajattelun läpäisemää, että minusta on aika turha haaveilla vaikkapa hindulaisuuden neutraalista esittämisestä; vieras on vierasta, koska emme ole siinä eläneet, ja koko hahmottamistapamme on uskonnon hapattama. Käytännössä "neutraalius" johtaisi oman katsomuksen olemassaolon kieltämiseen ja harhakuvitelmaan omasta neutraaliudesta koko muuhun maailmaan nähden.

Omasta näkökulmasta lähteminen ei silti ole täysin ongelmatonta, koska se tarkoittaa, että meidän on jossain vaiheessa soviteltava omaa näkökulmaamme toisten näkökulmiin ainakin käytännön tasolla: sallinko poikien uskonnolliset ympärileikkaukset vai en? (en tiedä. Kun toisaalta ruumiillinen koskemattomuus on korkealla, mutta antisemitismin ja islamofobian varjo on pitkä sekin) Pitääkö suvivirsi laulaa kevätjuhlassa? (hassua, jos ei lauleta, jo ihan perinteisistä syistä - ja mikä on se vaihtoehto? Uskonnollisten elementtien kieltäminen on ihan samanlaista katsomusten esilletuomista kuin niiden näyttäminenkin)

Minusta, feministinä, sosialistina ja kristittynä, on reilumpaa myöntää oma puolueellisuutensa, ja sanoa ääneen, mistä lähtökohdista tarkastelee asioita. Minusta muut uskonnot ja katsomusjärjestelmät kuin luterilainen kristinusko, enimmäkseen siten kuin minä sitä harjoitan, ovat väärässä, mikä enemmän, mikä vähemmän. Minusta on falskia väittää, että minä pystyisin suhtautumaan täysin neutraalisti vaikkapa islamiin tai ateismiin tai roomalaiskatolisuuteen tai Jehovan todistajiin. En tietenkään pysty, koska kaikki ovat jossain määrin omien katsomuksieni vastaisia katsomuksia.

En myöskään usko kenenkään muun vakuutteluihin neutraaliudesta - katsomuksen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Ajatus katsomusneutraaliudesta on minusta yhtä vitsikäs kuin ajatus siitä, että perhetaustalla ei ole vaikutusta elämässä menestymiseen, tai että sukupuolella ei ole väliä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja synnymme vapaina ja yhtäläisinä. Faktat puhuvat liian voimakkaasti vastaan.

Koska en usko katsomusneutraaliuteen ylipäätään, kannatan tässä maailmankatsomusten kirjossa sitä, että ainakin alakouluikäisiä lapsia kasvatetaan ensin oman perinteen katsomuksen mukaan, ja laajennetaan sitä sitten muihin katsomuksiin, sitä mukaa kun järki ja sydän kasvaa ymmärtämään muutakin kuin omaa. Vähän kuin vieraiden kielten opetus. Tietoisesti ja tietoisena omasta näkökulmasta katsoen. Jos ei ymmärrä omaa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti, on liian helppoa pistää kaikki muu sarjaan roskaa, jota minun ei edes tarvitse yrittää ymmärtää. Tai edes sietää.

[ETA viitteet]

Sekalaista kiipeilypohdintaa eli rentous, ihanuus ja pelko.

Aloitin ulkokauden jokin aika sitten boulderoimalla; aloitus myöhästyi koska sairastin influenssaa kaksi viikkoa (H3N2, kuole!), mutta pääsin ulos, lopulta.

Boulderointi on treenimääristä päätelleen suurin rakkauteni. Tänä keväänä kiikku on kulkenut oikeastaan aika kivasti, lähtökohdat (se riivatun sairaus) huomioiden. Viime vuonna hankalilta tuntuneet reitit taittuvat helpon tuntuisesti, ja erityisesti toppaamiset sujuvat paljon näppärämmin kuin ennen.

Liikkuvuutta pitäisi parantaa - vaikka tykkään venyttelemisestä, en silti tee sitä tarpeeksi. Työ ja perhe vievät aikaa, ja kun minusta on myös kiva lukea kirjoja, tunnit vuorokaudessa eivät meinaa millään riittää (nukkumisesta en tingi).

Trädikauden ajattelin aloittaa rennosti harjoitusreiteillä, mutta varsinainen haasteeni tänä vuonna on hiukkasen vaikeampien reittien yrittäminen. Minä olen kaikkein luonnollisimmin varma flash/onsight -sortin kiipeilijä, ja oikeasti se on aika rajoittavaa. Iso osa kiipeämisestäni löpsähtää sellaiseksi rennoksi kruisailuksi (ja se on kivaa, ei siinä mitään), mutta siinä ei kehity.

Mistä päästään kunnianhimooni. Minusta on ihanaa kiivetä rennosti. Mutta minusta on myös ihanaa kiivetä kovaa. En tosin ole ihan varma motivaationi rakenteesta: tykkäänkö kovaa kiipeämisestä an sich vai onko niin, että kun kiipeän kovaa (painotan nyt vielä, että kovaa minun kannaltani, ei siis todellakaan mitään 7c flasheja), tulen taitavammaksi ja sitten osaan kiivetä rennosti vaikeampia ongelmia. Täytyy varmaan kiivetä kovaa niin ehkä se siitä selviää. Rennosti kiipeäminen on...

[tässä kohdassa pikku päähäni tuli uusia ajatuksia]

Öhöm. Meinasin kirjoittaa, että rennosti kiipeäminen on aina ihanaa, mutta eihän se ole niin. Rennosti kiipeäminen on välillä kivaa, mutta jos en tee muuta, se alkaa turhauttamaan. Se on jo alkanut turhauttaa. Eli huomautus itselle: nyt sitä hankalampaa trädiä ja boulderia kehiin.

Sitten on myös tämä sosiaalisuuskysymys. Olen siinäkin vähän hajanaista mieltä: toisaalta on ihan kiva kiivetä porukalla, mutta oikeasti hienoimmat kokemukseni ovat tulleet yhden kaverin kanssa, tai yksin kiivetessä. Eka trädiliidi: yksi kaveri. Eka onsightini: yksi kaveri. Värttinäluun murtaneen reitin lähettäminen: yksi kaveri. Hulluna ranettaminen: yksi kaveri. Tässä taitaa olla tietty kaava. Paitsi että kaikki nuo jutut (ja kasa muita) ovat tapahtuneet yhden kaverin kanssa, niihin kaikkiin liittyy myös itsensä voittaminen, uusien asioiden tekeminen ja tietty annos pelkoa. 

Olenkohan minä jonkun sortin pelkonarkkari?

Lista uskonnollisesti joutavanpäiväisistä asioista

onko trance-musiikki jumalanpalveluksessa syntiä vai ei an sich.
onko jokin seksin laji syntiä vai ei.
onko tanssi syntiä vai ei.
onko viina jne.
onko tupakka jne.

Pidennän listaa kun siltä tuntuu. Tuskin otan siltä mitään pois. Ihan vaan tiedoksi.

Pieni kaanaankieli - suomi -sanasto

Luterilaisissa piireissä käytetään aika omanlaistansa kieltä, mikä ei tietenkään sinänsä ole yllättävää, koska kaikissa pienemmissä porukoissa tehdään niin, mutta on tunnustettava, että tämä kielenkäyttö ei varmasti avaudu kaikille. Niinpä tämä pieni sanasto epätietoisten avuksi. Sanastoon tulee jatkossa lisää osia.

kirjaimellinen raamatuntulkinta: Raamattua ei tulkita, vaan siihen luetaan omat ennakkoluulot ja haetaan niille vahvistusta. Samalla tämä ennakkoluuloisuus kielletään. Toisin Raamattuaan lukevat ovat luonnollisesti väärässä, harhaoppisia tai pahan lapsia.

klassinen kristinusko: konservatiivinen kristinusko. "Klassinen" tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin "moderni pohjoisamerikkalainen konservatiivinen". Sanaparia käytetään myös sen päämerkityksessä (vanha kristinusko, n. vv 200-1000 esiintyneet kristinuskon päämuodot), yleensä vilkaisu kirjoittajan nimeen riittää kertomaan, kummasta käytöstä on kyse.

konservatiivi: vastustaa homojen oikeuksia, lukee Raamattua kirjaimellisesti, usein myös ei mielestään tulkitse Raamattua. Ks. kirjaimellinen raamatuntulkinta.

liberaali: ei vastusta homojen oikeuksia eikä muutenkaan ole kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset puuhaavat pedeissään. Lukee ehkä Raamattua ja tulkitsee sitä miten parhaiten taitaa. Yleensä hyvin hiljaisia netissä. Suomessa enemmistö, sisäpiirissä vähän pienempi enemmistö. Merkitys pejoratiivinen konservatiivien joukossa.

vapaat suunnat: eivät kuulu mihinkään isoon kirkkoon. Jännästi vapaita sillä lailla, että yleensä homous on synti ja seksi on muutenkin vaikea ja askarruttava asia. Myös tanssin ja viinan kanssa merkittäviä eroja enemmistöön. Raamattukäsitys usein kirjaimellinen.

yhteiskristillinen: y. tapahtuma, y. konferenssi. Karismaattisuuteen päin kallellaan olevien porukoiden yhteinen tapahtuma, ei sisällä luterilaisten (tai ortodoksien tai katolilaisten) enemmistöä.

Fanaatikkojen sietäminen

Otsikon sanapari on paradoksi. Fanaatikkoja ei voi sietää, ja kyse ei ole siitä, etteikö yritettäisi. Kyse on siitä, että fanaatikko ei suostu ainoastaan siedetyksi, vaan hän haluaa tulla "siedetyksi" omilla ehdoillaan. Ja se taas ei ole sietämistä ollenkaan, vaan suostumista fanaatikon ehtoihin.

Sietäminen ja suvaitseminen ei tarkoita periksiantamista tai omien periaatteiden myymistä, kunhan hinnasta sovitaan.

Sietäminen tarkoittaa sitä, että en lähde vainoamaan tai muutenkaan nimenomaisesti ahdistelemaan erilaisia fanaatikkoja. En esim. esitä, että kirkon ei tulisi palkata ensimmäistäkään naisten pappeuden vastustajaa, tai että patriarkaatin kannattajat pitäisi erottaa kirkosta. Se olisi vainoa ja ahdistelua.

En esimerkiksi vaadi, että miespuolinen patriarkaatin kannattaja lopettaa naisten sortamisen kannattamisen. Se olisi sortamista. Mutta vaadin, että ketään ei sorreta. Tämä, tietenkin, rajoittaa miespuolisen patriarkaatin kannattajan toiminnanvapautta, mutta se ei sorra häntä. Se pitää hänet sortamasta naisia.

Fanaatikkojen strategia tuntuu perustuvan pelotteluun, ja pelko siellä takana taitaa muutenkin asustaa: pelko siitä, että jos joku omaksi koettu asia muuttuu tai ei olekaan kuten uskottiin, niin maailmankuva järkkyy liian pahasti. On tietysti ikävää, että maailma viis veisaa fanaatikkojen peloista ja on sävykäs ja muuttuu niin kuin muuttuu, fanaatikkojen vaatimuksista pahemmin välittämättä, mutta fanaatikon täytyy ilmeisesti mieluiten torjua sävyt ja muutos, tai jos ne eivät ole torjuttavissa (ks. feminismi, homojen olemassaolo), se täytyy jotenkin demonisoida tai muuten kieltää olemasta.

Sietäminen on mahdotonta juuri tuon maailmankuvan jäykkyyden ja todellisuuspakoisuuden takia. Jos ihmisen todellisuuskäsitys alkaa poiketa liikaa enemmistön käsityksestä, hän on enemmistön kannalta (hassusti tai ikävästi) pikkaisen päästään vialla. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma, mutta jos fanaatikko vaatii lisäksi, että muutkin käyttäytyvät hänen maailmankuvansa mukaan ja auttavat häntä elämään omissa, noh, harhoissaan, enemmistö tuskin suostuu.*

Minusta evlut kirkko on nyt tässä tilanteessa omien patriarkaatin ystäviensä kanssa. Ne alkavat vaikuttaa pikkuisen kaheleilta jo ominkin silmin, ja ulkopuoliset taitavat jo pyöritellä silmiään. Viittaan tietysti näihin iänikuisiin avioliitto-on-vain-heteroille -porukoihin. Argumentit ovat degeneroituneet ajat sitten "en siedä tasa-arvoa, tulee näppylöitä" -tasolle, ja kun vielä joku jaksaa yrittää keskustella, argumentit menevät pelotteluun: "mitä seuraavaksi, homojen vihkiminen avioliittoon kirkossa omg!!1!". Ihan kuin mies- tai naisparin vihkiminen avioliittoon, kirkossa, olisi jotenkin pois heteropareilta - ja niinhän se ajattelu menee, että se on pois heteropareilta. Tasa-arvoisen avioliiton ongelmallisuus on juuri tasa-arvo; pieni osa heteropareista haluaa pitää eksklusiivisen paremman asemansa muihin nähden. Vaikka oma asema ei absoluuttisesti heikkenisikään, muiden nouseminen samalle tasolle heikentää omaa suhteellista asemaa. Veikkaan, että naisten aseman kohentamisen esteet ovat aika samankaltaisia - osa ihmisistä haluaa pitää oman, suhteellisen etunsa muihin nähden, vaikka absoluuttisiin etuihin ei koskettaisikaan.

Veikkaan, että jossain myöhäisessä vaiheessa luterilainen äitikirkkoni joutuu taas kerran näyttämään fanaatikoilleen kaapin paikkaa. En usko, että rajankäynti loppuu edes siihen - minusta näyttää, että fanaatikot tulevat lähemmäksi valtavirtaa kun on pakko, ja jatkavat nillittämistä jostain muusta. Toivon, että valtavirta ymmärtää jossain vaiheessa, että fanaatikkojen kanssa neuvotteleminen on melko hedelmätöntä puuhaa, ja että siihen ei ehkä tarvitsisi laittaa näin paljon aikaa ja energiaa.


* On tietenkin mahdollista, että fanaatikko on oikeassa ja pystyy perustelemaan näkemyksensä enemmistölle, mutta tällöin enemmistön maailmankuva muuttuu, ja fanaatikko ei ole enää fanaatikko, ainakaan kyseisessä asiassa. Tosin tekee mieli sanoa, että fanaatikko, joka pystyy perustelemaan ajatuksensa ymmärrettävästi ei ole mikään fanaatikko ollenkaan.

Liberaali-konservatiivi -jako retorisena keinona

Hoksasin tänä aamuna, joidenkin "konservatiivien" keskustelupuheenvuoroja lukiessani, että kirkon kahtiajako taitaa olla "konservatiivien" oma, fiktiivinen tuote. Petri Järveläinen kirjoittaa mainiosti blogissaan: "Kirkko ei jakaannu, mutta se lohkeilee... ...Lohkeilu johtuu kärjistämisestä."

Varsinainen herkkupala, ainakin näin retoriikan analysointiin ihastuneelle, on kuitenkin ko. kirjoituksen kommenttiketju. Kommenteissa erityisesti "konservatiivit" kunnostautuvat alkuperäisen kirjoituksen argumenttien kumoamisyrityksissä: "Todellisuudessa kuitenkin on niin, että jako on olemassa." (Antti Kurkola), "jako on selvä, nimitellään sitten millä tavalla tahansa ja olkoot osuudet mitä tahansa"(Reko Kauranen), "Yrittäkää nyt vain tyytyä vaalin tulokseen ja olkaa rehellisiä sillä teidän liberaalisiipi koki takaiskun, että sillee." (Eero Koskela).

Mutta miten tätä puhetapaa perustellaan? Esitetäänkö missään faktoja siitä, kuinka (Kuopion hiippakunnan) jäsenistö jakautuu "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", ja miten tämä "selvä jako" näkyy? Ei. Jakoa ei itse asiassa perustella ollenkaan, vaan se otetaan jonkinlaisena a priori itsestäänselvyytenä. Niinpä puhe jaosta näyttää klassiselta argumentaatiovirheeltä: väärältä vastakkainasettelulta. Tämäntapainen retoriikka on toki suosittua politiikassa. Lisäksi kommenttiketjussa näkyy hauskasti eräs toinen retorinen strategia: toisto. Jaosta puhutaan jatkuvasti, ja tällä varmaankin lisätään omaa, ja halutaan lisätä muidenkin uskoa jakoon.

Koska olen myös feministi, haluan selvittää seuraavaksi, mitä tämä jako palvelee, ja millaista vallankäyttöä siihen sisältyy.

• ekaksi tulee mieleen, että "konservatiiveilla" on tarve selkeyttää omia rivejään ja erottautua "liberaaleista". Käytetty retoriikka on ainakin sen suuntaista.
• seuraava vaikutelma on, että "konservatiivit" haluavat toistamalla tehdä tästä jaosta meihin ja muihin myös hegemonisen diskurssin, eli muuttaa yleistä puhetapaa siten, että jakoa "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" pidetään luonnollisena ja normaalina tapana ajatella, ja että sille ei tarvitse edes ajatella vaihtoehtoja. 

Tuo jälkimmäinen on selkeää vallankäyttöä. Jos kaulus alkaa nyt kiristää, kannattaa lukea edeltävät kappaleet huolella ja huomata, että en ole ottanut vielä mitään kantaa tuon vallankäytön hyvyyteen tai pahuuteen. Olen toki kutsunut sitä fiktiiviseksi, siis mielikuvituksen tuotteeksi, mutta niinpä uskoni toisten ihmisten kyvystä hyvään on myös fiktio: en pysty perustelemaan sitä mitenkään, siltä vain näyttää. Tosin jaan tämän fiktion lähes koko muun ihmiskunnan kanssa, ja diskurssi ihmisen kyvystä hyvään on niin hegemoninen, että sen kyseenalaistajia pidetään hiukan puupäisinä, tai ainakin yltiöpessimisteinä (Schopenhauer, tarkoitan juuri sinua).

"Konservatiivien" näkemys jaosta "liberaaleihin" ja "konservatiiveihin" on taas sellainen fiktio, joka ei ole yleisesti ihmisten hyväksymä, ei edes sen pienen (teologi)piirin keskuudessa, joka näistä asioista keskustelee. Mutta selkeästi "konservatiiveilla" on suuri tarve uskoa tähän jakoon.

Politiikkaa

Muutama huomio presidentinvaaleista:

• luulen, että Kokoomuksessa ei ihan tajuta, miten paljon heidän politiikkaansa inhotaan. Siis sitä verot alas, tuet alas, säästetään julkiset palvelut hengiltä -politiikkaa. Se on Kokoomuksen imago muille kuin Kokoomuksen kannattajille. Niinistö on ollut tämän politiikan keskeinen luoja.
• arvelen myös, että vihreät eivät aina tajua, miten karmean ärsyttäviä osa vihreiden ajatusten esittäjistä on. Maailmaasyleilevä paremmintietäminen voi olla sietämättömän alentuvaa. Tämä ei näytä koskevan Haavistoa, mutta Haavisto alkaa olla vähän kuin Jeesus: "I don't mind Jesus, it's His fan club that I can't stand". Selvennykseksi sanon, että minä olen molempien fani, niin Haaviston kuin Jeesuksenkin.

Sitten on tämä "erosin kirkosta kun uskonnonopetus oli pyllystä" -juttu. Totta kai kirkon uskollista tyttöä harmittaa kun joku uskonnonopettaja sotkee asiat niin perusteellisesti, että karkottaa ihmisen kirkosta kokonaan.

Mutta toisaalta: minä olen luterilainen ja tämä on maallinen vaali, joten: mieluummin järkevä ja paha prinssi kuin typerä ja hyvä. Eikä tämä ole kannanotto sen enempää Haaviston kuin Niinistönkään älynlahjoihin saati kuninkaallisuuteen vaan se on sitaatti Lutherilta, saarnoista 5. Mooseksen kirjaan (9:19, 1525). Eli hallitsija, jos sellaisen saa valita, kannattaa ottaa sen mukaan, mikä vaikuttaa järkevimmältä. Hyvyys tai pahuus on epäoleellista. Aika reipas jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, mutta minusta ihan käyttökelpoinen presidenttiä, kansanedustajaa, kunnan- tai kaupunginvaltuutettua valitessa.

Minä en usko Raamattuun

Minä uskon Jumalaan. Voisi kuvitella, että asian esittäminen tuolla tavalla on kristillinen itsestäänselvyys, mutta ei se näköjään ole. Kimmokkeena tälle kirjoitukselle toimi Kari Latvuksen kirjoitus "Jari Jolkkonen harrastaa mustamaalausta".

Raamattu ei siis ole Jumala, eikä Jumala ole Raamattu. Tämä on minusta itsestään selvää, ja sitäpaitsi ensimmäisen käskyn mukaista: sinulla ei saa olla muita jumalia. Siitä huolimatta Raamattuun vedotaan ikään kuin se olisi Jumala: pikainen haku sanoilla "raamattu tuomitsee" tuo näppärästi esille (herätys)kristillisen näkökulman. Samaan ilmiöön törmää myös yrittäessään keskustella joidenkin ateistien kanssa: keskusteluun tulee argumentti, jossa ateistinen osapuoli vetoaa Raamattuun ikään kuin se olisi jotenkin kritiikittömästi ja aukottomasti (kuvitellun) Jumalan puhetta.

Raamattu on hirveän kätevä tällaisen argumentoinnin kannalta. Kirjaa voi kanniskella mukanaan, sitä voi (väärin)käyttää prepositioloogisten argumenttien aksioomalähteenä, sitä voi kritisoida epäloogisuuksista ja siten (virheellisesti) yrittää kritisoida kristinuskoa sen perusteella, että kun kristinuskon pohjalla on tällainen (epä)looginen pohja, niin kristinuskokin on täten looginen tai epälooginen ja sellaisena hyväksyttävä tai kelvoton.

Samalla Raamattu on kuitenkin kelvoton väline tällaiseen argumentaatioon. Ateistien (ja eksegeettien) argumentit sen puolesta, että Raamattu on ristiriitainen kokoelma kaikenlaisia kirjoituksia, pitävät paikkansa. Raamattu on ristiriitainen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta samalla unohtuu se, että kristinusko ei ole mikään suora Raamatun sovellus: ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan. Sola scriptura vulgaarissa muodossaan on kääntynyt uskoa vastaan.

No, mikä se Raamatun ja Jumalan suhde sitten minusta oikein on?

Raamattu on minusta jonkinlainen dokumentti kristinuskon alkulähteistä. Sen arvo ei ole kirjassa itsessään, eikä sen sanoissa, vaan siinä, mistä se puhuu: Jumalasta ja ihmisistä, jotka puuhaavat Jumalan kanssa. Siihen on talletettu kristinuskoa muovanneet ja yhä muovaavat kokemukset. Muistaakseni Heikki Räisänen puhui joskus Raamatusta kristinuskon alkuräjähdyksenä (vetäisen tämän viittauksen hihasta enkä pysty varmentamaan sitä mitenkään): vertaus on hyvä ja osuva näin luterilaisen näkökulmasta. Raamattu on se lähtöalue, jota pystymme tutkimaan, mutta samalla se viittaa ihan jonnekin muualle: nimittäin Jumalaan.

Jumala taas voi esimerkiksi puhutella minua Raamatun kautta - tai vaikka munakoison: mikä minä olen Häntä rajoittamaan - mutta minulle Raamatussa on keskeistä kertomukset ihmisistä Jumalan kanssa. Jaakob Jabbok-virralla. Abraham Morianvuorella. Job haastamassa Jumalan oikeuteen. Jesaja ja Hesekiel pistämässä Israelia järjestykseen. Paavali yrittämässä saada tolkkua Jeesuksesta ja Jumalasta ja Vähän-Aasian seurakunnista. Opetuslapset sekoilemassa kirkastusvuorella. Jumalanäiti Maria laulamassa rikkaita alimpaan helvettiin. Kuten minäkin. Minä pystyn samastumaan noihin kertomuksiin; siinä on niiden voima. Ne ovat totta psykologisesti ja eksistentiaalisesti (ja osa varmasti historiallisestikin, mutta se ei ole keskeisintä) ja ne ovat totta minulle ja isolle kasalle muita kristittyjä. Ne viittaavat Jumalaan, siihen, millainen Hän on ja mitä Hän tahtoo, mutta ne eivät anna minulle mitään ikuisia sääntöjä siitä, miten minun pitää toimia; minusta sellainen olisi mitä suurinta väärinymmärrystä ja ihmisjärjen palvontaa. Laki on täytetty, se on loppu eikä ihmisen pidä yrittää piiloutua sääntöjen tai Raamatun tai minkään muunkaan taakse. Minun on kannettava vastuu omasta elämästäni ihan itse, Jumalan eikä minkään sääntökokoelman edessä, oli tuo kokoelma sitten Raamatussa tai jossain muualla. Tällä lailla se minusta menee.