Minä uskon Jumalaan. Voisi kuvitella, että asian esittäminen tuolla tavalla on kristillinen itsestäänselvyys, mutta ei se näköjään ole. Kimmokkeena tälle kirjoitukselle toimi Kari Latvuksen kirjoitus "Jari Jolkkonen harrastaa mustamaalausta".
Raamattu ei siis ole Jumala, eikä Jumala ole Raamattu. Tämä on minusta itsestään selvää, ja sitäpaitsi ensimmäisen käskyn mukaista: sinulla ei saa olla muita jumalia. Siitä huolimatta Raamattuun vedotaan ikään kuin se olisi Jumala: pikainen haku sanoilla "raamattu tuomitsee" tuo näppärästi esille (herätys)kristillisen näkökulman. Samaan ilmiöön törmää myös yrittäessään keskustella joidenkin ateistien kanssa: keskusteluun tulee argumentti, jossa ateistinen osapuoli vetoaa Raamattuun ikään kuin se olisi jotenkin kritiikittömästi ja aukottomasti (kuvitellun) Jumalan puhetta.
Raamattu on hirveän kätevä tällaisen argumentoinnin kannalta. Kirjaa voi kanniskella mukanaan, sitä voi (väärin)käyttää prepositioloogisten argumenttien aksioomalähteenä, sitä voi kritisoida epäloogisuuksista ja siten (virheellisesti) yrittää kritisoida kristinuskoa sen perusteella, että kun kristinuskon pohjalla on tällainen (epä)looginen pohja, niin kristinuskokin on täten looginen tai epälooginen ja sellaisena hyväksyttävä tai kelvoton.
Samalla Raamattu on kuitenkin kelvoton väline tällaiseen argumentaatioon. Ateistien (ja eksegeettien) argumentit sen puolesta, että Raamattu on ristiriitainen kokoelma kaikenlaisia kirjoituksia, pitävät paikkansa. Raamattu on ristiriitainen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta samalla unohtuu se, että kristinusko ei ole mikään suora Raamatun sovellus: ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan. Sola scriptura vulgaarissa muodossaan on kääntynyt uskoa vastaan.
No, mikä se Raamatun ja Jumalan suhde sitten minusta oikein on?
Raamattu on minusta jonkinlainen dokumentti kristinuskon alkulähteistä. Sen arvo ei ole kirjassa itsessään, eikä sen sanoissa, vaan siinä, mistä se puhuu: Jumalasta ja ihmisistä, jotka puuhaavat Jumalan kanssa. Siihen on talletettu kristinuskoa muovanneet ja yhä muovaavat kokemukset. Muistaakseni Heikki Räisänen puhui joskus Raamatusta kristinuskon alkuräjähdyksenä (vetäisen tämän viittauksen hihasta enkä pysty varmentamaan sitä mitenkään): vertaus on hyvä ja osuva näin luterilaisen näkökulmasta. Raamattu on se lähtöalue, jota pystymme tutkimaan, mutta samalla se viittaa ihan jonnekin muualle: nimittäin Jumalaan.
Jumala taas voi esimerkiksi puhutella minua Raamatun kautta - tai vaikka munakoison: mikä minä olen Häntä rajoittamaan - mutta minulle Raamatussa on keskeistä kertomukset ihmisistä Jumalan kanssa. Jaakob Jabbok-virralla. Abraham Morianvuorella. Job haastamassa Jumalan oikeuteen. Jesaja ja Hesekiel pistämässä Israelia järjestykseen. Paavali yrittämässä saada tolkkua Jeesuksesta ja Jumalasta ja Vähän-Aasian seurakunnista. Opetuslapset sekoilemassa kirkastusvuorella. Jumalanäiti Maria laulamassa rikkaita alimpaan helvettiin. Kuten minäkin. Minä pystyn samastumaan noihin kertomuksiin; siinä on niiden voima. Ne ovat totta psykologisesti ja eksistentiaalisesti (ja osa varmasti historiallisestikin, mutta se ei ole keskeisintä) ja ne ovat totta minulle ja isolle kasalle muita kristittyjä. Ne viittaavat Jumalaan, siihen, millainen Hän on ja mitä Hän tahtoo, mutta ne eivät anna minulle mitään ikuisia sääntöjä siitä, miten minun pitää toimia; minusta sellainen olisi mitä suurinta väärinymmärrystä ja ihmisjärjen palvontaa. Laki on täytetty, se on loppu eikä ihmisen pidä yrittää piiloutua sääntöjen tai Raamatun tai minkään muunkaan taakse. Minun on kannettava vastuu omasta elämästäni ihan itse, Jumalan eikä minkään sääntökokoelman edessä, oli tuo kokoelma sitten Raamatussa tai jossain muualla. Tällä lailla se minusta menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti