(Arêtes de la Bruyère, harjanteelta pohjoiseen päin, järven nimi on mielikuvituksellisesti "Le Grand Lac")
Eli paluu bloggaamiseen. Ensin alppinismikuulumiset.
Ranskassa viime syksynä oli mukavaa. Ruoka oli hyvää (duh), ihmiset mukavia ja kiipeäminen oli ihan mielettömän hauskaa.
Kokemuksen sulattelu on vienyt aikaa. Huomasin monia asioita:
- jospa oisin kärsivällinen ja antaisin enemmän aikaa akklimatisoitumiselle? Jospa oisin. Lähden merenpinnan tasolta, nousen noin 1500 metriin, tempaisen seuraavana päivänä 2700 metriin ja heitän muutaman kilometrin lenkin siellä (noin 300 verttimetriä) ja sitten kiivetään 2500 metrissä. Eipä se mitään, mutta kun tuon jälkeen nousee seuraavana päivänä 3200 metrin kautta 3700 metriin, alkaa tuntua pikkuisen... pahalta. Tuhatkaksisataa metriä päivässä on liikaa, erityisesti kun viimeiset 500 metriä mennään omin voimin kiiveten. Eläessään oppii, kai?
- nyt otin mukaani tarpeeksi vettä. Toisin kuin edellisellä kerralla, Soreillerilta laskeutuessani. Pisteet siitä!
- varusteetkin toimivat, ja kaikki oli riittävän tukevaa tekoa (köh, kengät, köh), eikä kuitenkaan liioitellun kovaa tekoa. Pisteet siitäkin!
- ensin vähän vierastin ranskalaisen oppaan kanssa kiipeämistä, mutta minä ujoilen kaikkea uutta. Kun pääsimme kiipeämään, oli hirmu hauskaa! Ranskantaitoni riitti mainiosti, ja henkilökemia toimi - toivottavasti myös hänelle (Robin Molinatti; un guide superbe. Compétente, amiable, très, très professionnel).
- kyllä olisi hienoa kun aerobinen kunto olisi kovempi. Voisi mennä kevyemmin ja nopeammin.
- nopeus on kivaa! Mentiin reitit opaskirja-aikoihin: Arêtes de la Bruyèrelle (Traversée Nord-Sud, ihan se normireitti, topo Hervé Galleyn Escalade Plaisir, Alpes françaises du Nord) aamulla, iltapäivällä espressot hotellilla. Escalade plaisir, todellakin! Eka köydenpituus oli lievästi hankalampi (siis siitä ekan tornin alapuolelta alkavasta halkeamasta oikealle, tornin viereen) melko kuluneiden otteiden takia, muuten harjanne on hauskaa ja helppoa kiivettävää.
- kalkkikivellä kiipeäminen on ihan erilaista kuin graniitilla kiipeäminen. Ainakin tuo kanervaharjanne on melko liukasta kiveä verrattuna suomigraniittiin, ja kitkan sijaan pitikin olla tarkkana otteiden kanssa. Otteita sitävastoin riitti.
