Otin kolmen päivän pikku loman, pakkasin retkeilytavarat autoon ja hain kaverin kyytiin: lähdimme kiipeilemään. Retkestä tuli periaatteessa epäonnistunut: yhtään reittiä ei tullut kiivettyä ylös asti, ja kiipeilyaikaakin tuli hyvin vähän. Säät olivat mitä sattuu (suomeksi: vettä tulee ja salamoi, roiku siinä nyt jossain kallion kupeessa korkealla kilo metallinkappaleita mukana), lihakset vinkuvat liiasta työstä ja uskalluskin petti - mutta reissu oli hyvä.
Ensteksi teltassa on mukava asua. Pieni, luonnonläheinen yksiö, tuuletus pelaa, taustaäänet ovat kaakkureita ja kuikkia (ok, ei kaikkien juttu, mutta sopii minulle), ja tykkään istua savuavalla nuotiolla ja uida syrjäisissä lammissa.
Toiseksi, tulin puskeneeksi omia psyykkisiä ja fyysisiä rajojani vasten.
Ensin vastaan tuli oma henkinen kantti: jostain syystä aamulla (mieliaikani), noin 20 metrin korkeudessa, leveällä (15 cm) listalla seistessäni huomiokykyni kapeni. Siihen oli ihan hyvä syy, olin noin seitsemän metriä viimeisen piissini (taisi olla seiskan heksu) yläpuolella, ehkä metrin verran pultista, ja seuraavat muuvit olivat, ei nyt vaikeita, mutta sellaisia, joilta voisi periaatteessa tippua. En tippunut, pääsin pultille, klippasin sen, ja siinä vaiheessa keskittymiseni hajosi niin perusteellisesti, että oli vaan pakko keskeyttää ja pyytää laskemaan alas. Hyvä minulle, koska a) tulin ehjänä alas, b) en edes tippunut, c) järki pelasi vaikka sydän oli kurkussa ja d) ihan niin hulluna en ole koskaan ennen kiivennyt - tämä oli eka tutustumiseni kunnolliseen runouttiin.
Seuraavaksi (eri kallio, eri "reitti") vastaan tuli hauisten kestävyys - tokan piissin jälkeen ei vaan enää jaksanut kannatella omaa kroppaa (jalkoja ei saanut millekään listalle, vaan se oli vain semmoista kitkalla sähläämistä), joten keskityin siihen, että sain kasin kiilan paikalleen tukevasti, klippasin, ja pyysin laskemaan alas. Hain sitten kamat levättyäni kiipeämällä niihin alakautta ja irrottelemalla ne yksi kerrallaan ylhäältä päin ja kiipeämällä alaspäin - kaverin (hyvä) idea. Helteellä kiipeäminen on raskasta. Jälkikäteen sitten tuli tsekattua, että ei siinä kohdassa mitään linjaa mene, olin näköjään omin päin vain lähtenyt etenemään kivan näköistä halkeamaa. Plussat: älysin lopettaa ajoissa, olen ehjä, osaan asettaa kiilan niin, että sen varassa pystyy laskeutumaan ihan aikuisten oikeasti ja hitto soikoon kiipesin ne kamat sieltä vielä pois!
Kotiin tullessa sitten palohälytin vinkui kun haisimme savulta, minä ja tavarani. Keittimen kanssa kassissa tuli myös eläviä hyttysiä.
torstai 21. heinäkuuta 2011
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Kiistojen hengellistäminen, tai muuntelu ylipäätään
Hoksasin tässä vapaapäivää viettäessäni (vapaapäivää kiipeilystä - olen lomalla), että kirkollisilla kiistoilla naisten vihkimisestä pappisvirkaan, rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta ja naisten ja epäheteroiden asemasta ylipäätään on yhteinen rakenne: kaikissa niissä ei-teologinen ajatusrakennelma muunnetaan uskonkysymykseksi, ja yritetään näin muuntaa sekä salonkikelpoisemmaksi että tärkeämmäksi kuin mitä se onkaan.
Selvennän asiaa, ensin tarkastellen naisten pappeutta.
Yleisin argumentaatio menee "raamattu-uskollisuudeksi" kutsuttavalla argumentilla - toinen variantti tästä argumentista voidaan nimetä "traditioargumentiksi". Kummassakin argumentissa on samanlainen, vakava ongelma. Raamattuargumentin ongelma on siinä, että sama porukka, joka argumentoi naisille uusitestamentillista asemaa, vähät välittää Uuden testamentin kannoista orjuuteen, veren syöntiin tai avioeroon. Jos haluaa lukea Raamattuaan anakronistisesti, valikoimatta, niin sitten ei sovi valikoida missään. Niin nämä sankarit eivät kuitenkaan tee. Selitysmalli löytyy mielestäni muualta, ja palaan siihen aivan kohta. Traditioargumentin ongelma on samanlainen. Jos argumentoidaan kristikunnan kaksituhatvuotisen perinteen pohjalta, on myös hyväksyttävä, että vaikkapa läntisen papiston selibaatti on osa sitä perinnetta, samoin kuin luostarilaitos ja pyhien esirukousten pyytäminen - ja sitä nämä protestantit eivät kuitenkaan hyväksy.
Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen (tai tasa-arvoisen avioliittolain) osalta argumentaatio on täysin samaa laatua, tosin argumenttien kiivaus on ehkä hiukan kovempi - ja argumenttien ongelmallisuus on ihan samanlainen. Kirjoitan tätä siis luterilaisesta, läntisestä perspektiivistä, joten voin hylätä traditioargumentit huomattavasti kevyemmällä kädellä kuin vaikkapa suurten sisarkirkkojeni jäsenet voivat.
Tämän argumentaation taustalla näyttää olevan asenne, jota kutsutaan patriarkaalisuudeksi. Lyhyesti, se opettaa, että miesten kuuluu olla valta-asemassa muihin ihmisiin nähden, ja että tämän valtarakenteen ylläpito on tärkeä, jos ei peräti tärkein, tehtävä. Mielestäni nämä kirkolliset "konservatiivit"* naamioivat oman patriarkaalisuutensa hurskaudeksi: selkein argumentti tämän puolesta on valikoiva suhde vallitsemaansa todistusmateriaaliin, traditioon tai Raamattuun: tämä valikoiva suhde menee minusta niin pitkälle, että "konservatiivien" argumenteissa on kyse silkasta vetoamisesta enemmistöön, vieläpä siten, että enemmistö (vaikka Rooma) valitaan omaa argumenttia vahvistamaan, mutta tämän enemmistön kanssa ei haluta muuten olla tekemisissä. No, argumenttina se on lähinnä poliittinen argumentti, ja vieläpä melko opportunistinen sellainen.
Tuo asenne sitävastoin, se on synti. Se on semmoisen valtarakennelman ylläpitoa, jonka hedelmät tunnetaan: kun ei-miehiä, siis naisia, lapsia ja homoja (homoja näytetään tosiasiassa kohtelevan vähän epämiehinä, patriarkaaliseen miehuuteen näytettäisiin liitettävän pakollinen heteroseksuaalisuus) kohdellaan vähempiarvoisina, se on väärin. Ja tähän patriarkaalisuus johtaa. Se johtaa maailmaan, jossa naisilla ei ole puolta osuutta vallasta ja omaisuudesta**. Se johtaa siihen, että lasten hyväksikäyttöä voidaan piilotella vuosikymmeniä, kas kun uhrit ovat käytännössä vähempiarvoisia.
Tämä "konservatiivinen" porukka sanoo, tietenkin, että he arvostavat naisia ja lapsia, mutta kysyn vaan, Jaakobin kirjeen sanoin, että missä ovat teot? Miksi nämä "konservatiiviset" piirit eivät ole kehitysyhteistyön, naisten aseman parantamisen tai köyhyyden poistamisen etunenässä? Mahtaisiko johtua siitä, että vähempiosaisten auttamisen sijaan tärkeää onkin oman aseman pönkittäminen?
Haluan vielä huomauttaa tästä teologisoimisesta sen verran, että maallisten kiistojen tuominen teologisen alueelle ja kiistojen korottaminen oppikysymyksiksi on siinäkin mielessä erikoista, että tosiasiassa olemme äitikirkossani eläneet melkomoisten teologisten erimielisyyksien kanssa jo satoja vuosia. Lestadiolaisten kirkko-oppi ei kestä lähempää tarkastelua, ja näiden nykykonservatiivien kirkko-oppi on samoin melko kummallista laatua - oma porukka samastetaan kerkeästi kirkkoon, vaikka Kristuksen kirkko on taatusti mysteeri meille kaikille, ja siihen kuuluu niin pyhiä kuin syntisiäkin täällä maan päällä (mm. Augustinus: c. Don 5, 7, ks. myös Matt 13, 24-30).
No, argumentithan puhuvatkin vallantarpeesta. Patriarkoilla on vaikeaa. Voi kuiva kyynel.
* kirjoitin konservatiivisen lainausmerkkeihin, koska teologisesti kritisoimani porukka ei ole ollenkaan konservatiivista, vaan harrastaa varsin moderneja raamatunlukutapoja, kirkko- ja sakramenttioppia.
** Olen sitä mieltä, että omaisuudesta ja omistamisesta pitäisi päästä melko pitkälti eroon. Ks. myös Matt. 6, 21. Omaisuus ja omistaminen näyttäisi mädättävän sydämemme.
Selvennän asiaa, ensin tarkastellen naisten pappeutta.
Yleisin argumentaatio menee "raamattu-uskollisuudeksi" kutsuttavalla argumentilla - toinen variantti tästä argumentista voidaan nimetä "traditioargumentiksi". Kummassakin argumentissa on samanlainen, vakava ongelma. Raamattuargumentin ongelma on siinä, että sama porukka, joka argumentoi naisille uusitestamentillista asemaa, vähät välittää Uuden testamentin kannoista orjuuteen, veren syöntiin tai avioeroon. Jos haluaa lukea Raamattuaan anakronistisesti, valikoimatta, niin sitten ei sovi valikoida missään. Niin nämä sankarit eivät kuitenkaan tee. Selitysmalli löytyy mielestäni muualta, ja palaan siihen aivan kohta. Traditioargumentin ongelma on samanlainen. Jos argumentoidaan kristikunnan kaksituhatvuotisen perinteen pohjalta, on myös hyväksyttävä, että vaikkapa läntisen papiston selibaatti on osa sitä perinnetta, samoin kuin luostarilaitos ja pyhien esirukousten pyytäminen - ja sitä nämä protestantit eivät kuitenkaan hyväksy.
Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen (tai tasa-arvoisen avioliittolain) osalta argumentaatio on täysin samaa laatua, tosin argumenttien kiivaus on ehkä hiukan kovempi - ja argumenttien ongelmallisuus on ihan samanlainen. Kirjoitan tätä siis luterilaisesta, läntisestä perspektiivistä, joten voin hylätä traditioargumentit huomattavasti kevyemmällä kädellä kuin vaikkapa suurten sisarkirkkojeni jäsenet voivat.
Tämän argumentaation taustalla näyttää olevan asenne, jota kutsutaan patriarkaalisuudeksi. Lyhyesti, se opettaa, että miesten kuuluu olla valta-asemassa muihin ihmisiin nähden, ja että tämän valtarakenteen ylläpito on tärkeä, jos ei peräti tärkein, tehtävä. Mielestäni nämä kirkolliset "konservatiivit"* naamioivat oman patriarkaalisuutensa hurskaudeksi: selkein argumentti tämän puolesta on valikoiva suhde vallitsemaansa todistusmateriaaliin, traditioon tai Raamattuun: tämä valikoiva suhde menee minusta niin pitkälle, että "konservatiivien" argumenteissa on kyse silkasta vetoamisesta enemmistöön, vieläpä siten, että enemmistö (vaikka Rooma) valitaan omaa argumenttia vahvistamaan, mutta tämän enemmistön kanssa ei haluta muuten olla tekemisissä. No, argumenttina se on lähinnä poliittinen argumentti, ja vieläpä melko opportunistinen sellainen.
Tuo asenne sitävastoin, se on synti. Se on semmoisen valtarakennelman ylläpitoa, jonka hedelmät tunnetaan: kun ei-miehiä, siis naisia, lapsia ja homoja (homoja näytetään tosiasiassa kohtelevan vähän epämiehinä, patriarkaaliseen miehuuteen näytettäisiin liitettävän pakollinen heteroseksuaalisuus) kohdellaan vähempiarvoisina, se on väärin. Ja tähän patriarkaalisuus johtaa. Se johtaa maailmaan, jossa naisilla ei ole puolta osuutta vallasta ja omaisuudesta**. Se johtaa siihen, että lasten hyväksikäyttöä voidaan piilotella vuosikymmeniä, kas kun uhrit ovat käytännössä vähempiarvoisia.
Tämä "konservatiivinen" porukka sanoo, tietenkin, että he arvostavat naisia ja lapsia, mutta kysyn vaan, Jaakobin kirjeen sanoin, että missä ovat teot? Miksi nämä "konservatiiviset" piirit eivät ole kehitysyhteistyön, naisten aseman parantamisen tai köyhyyden poistamisen etunenässä? Mahtaisiko johtua siitä, että vähempiosaisten auttamisen sijaan tärkeää onkin oman aseman pönkittäminen?
Haluan vielä huomauttaa tästä teologisoimisesta sen verran, että maallisten kiistojen tuominen teologisen alueelle ja kiistojen korottaminen oppikysymyksiksi on siinäkin mielessä erikoista, että tosiasiassa olemme äitikirkossani eläneet melkomoisten teologisten erimielisyyksien kanssa jo satoja vuosia. Lestadiolaisten kirkko-oppi ei kestä lähempää tarkastelua, ja näiden nykykonservatiivien kirkko-oppi on samoin melko kummallista laatua - oma porukka samastetaan kerkeästi kirkkoon, vaikka Kristuksen kirkko on taatusti mysteeri meille kaikille, ja siihen kuuluu niin pyhiä kuin syntisiäkin täällä maan päällä (mm. Augustinus: c. Don 5, 7, ks. myös Matt 13, 24-30).
No, argumentithan puhuvatkin vallantarpeesta. Patriarkoilla on vaikeaa. Voi kuiva kyynel.
* kirjoitin konservatiivisen lainausmerkkeihin, koska teologisesti kritisoimani porukka ei ole ollenkaan konservatiivista, vaan harrastaa varsin moderneja raamatunlukutapoja, kirkko- ja sakramenttioppia.
** Olen sitä mieltä, että omaisuudesta ja omistamisesta pitäisi päästä melko pitkälti eroon. Ks. myös Matt. 6, 21. Omaisuus ja omistaminen näyttäisi mädättävän sydämemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)