Minä pidän kiipeämisestä

Mistä kaikesta minä siinä pidän?

• kiven tuntu sormien alla
• tasapaino
• sulava liike
• dynojen vauhti
• kehoni viisaus: kun kiipeän, joskus kehoni menee nopeammin kuin mieleni
• älyn, hermojen, kehonhallinnan, voiman ja jaksamisen yhdistelmä on ihan lyömätön
• pelko, ja vastapainona rohkeus

Kiipeily hoivaa sieluani (jos ei aina kehoani: ranne on murtunut kerran, mustelmia ei viitsi edes laskea, kynsiä on turha lakata kun lakka ei pysy päivää, paria pidempään. Ja niin edespäin). Kun kiipeän, olen sataprosenttisesti hereillä, kaikki mitä minussa on etenee kiveä tai seinää pitkin, mikään osa minussa ei nuku tai ole hukassa: kaikki on läsnä. Kivi ottaa minut vastaan ja minä, joskus paremmin, joskus huonommin, luotan siihen ja annan itseni leijua ylöspäin.

Joskus tipun, ja mikään ei oikein onnistu. Mutta silti on hyvä mieli: kiipeäminen on myös reilua. Kivi on sellainen kuin on, ja jos minä kiipeän reitin ylös asti, niin olen kiivennyt sen, eikä siinä ole mitään muttia eikä jossia (oikeasti tästäkin voi, tietenkin, nillittää useilla eri tavoilla vaan enpä tahdo). Ego saa kyytiä mutta joutaakin saada.

Pidän kiipeilypaikoista. Helsingin perinteiset paikat, Taivaskallio, Pihlajamäki ja Meilahti ovat hauskoja vakavia leikkikenttiä kaupungin keskellä. Kauempana olevat kalliot ovat usein metsän keskellä, joskus pitää mennä teltan kanssa ja yöpyä. Sitten ovat vuoret.

En käsittänyt vuorista tuon taivaallista ennen kuin näin niitä itse Norjassa. Kävin Lofooteilla kesällä 2008. Vuoret olivat paljon isompia ja hienompia kuin olin kuvitellut. Kun vielä kävin vähän kävelemässä vuorilla, olin täysin myyty.

Ensi kesänä Alpeille.