Sekalaista kiipeilypohdintaa eli rentous, ihanuus ja pelko.

Aloitin ulkokauden jokin aika sitten boulderoimalla; aloitus myöhästyi koska sairastin influenssaa kaksi viikkoa (H3N2, kuole!), mutta pääsin ulos, lopulta.

Boulderointi on treenimääristä päätelleen suurin rakkauteni. Tänä keväänä kiikku on kulkenut oikeastaan aika kivasti, lähtökohdat (se riivatun sairaus) huomioiden. Viime vuonna hankalilta tuntuneet reitit taittuvat helpon tuntuisesti, ja erityisesti toppaamiset sujuvat paljon näppärämmin kuin ennen.

Liikkuvuutta pitäisi parantaa - vaikka tykkään venyttelemisestä, en silti tee sitä tarpeeksi. Työ ja perhe vievät aikaa, ja kun minusta on myös kiva lukea kirjoja, tunnit vuorokaudessa eivät meinaa millään riittää (nukkumisesta en tingi).

Trädikauden ajattelin aloittaa rennosti harjoitusreiteillä, mutta varsinainen haasteeni tänä vuonna on hiukkasen vaikeampien reittien yrittäminen. Minä olen kaikkein luonnollisimmin varma flash/onsight -sortin kiipeilijä, ja oikeasti se on aika rajoittavaa. Iso osa kiipeämisestäni löpsähtää sellaiseksi rennoksi kruisailuksi (ja se on kivaa, ei siinä mitään), mutta siinä ei kehity.

Mistä päästään kunnianhimooni. Minusta on ihanaa kiivetä rennosti. Mutta minusta on myös ihanaa kiivetä kovaa. En tosin ole ihan varma motivaationi rakenteesta: tykkäänkö kovaa kiipeämisestä an sich vai onko niin, että kun kiipeän kovaa (painotan nyt vielä, että kovaa minun kannaltani, ei siis todellakaan mitään 7c flasheja), tulen taitavammaksi ja sitten osaan kiivetä rennosti vaikeampia ongelmia. Täytyy varmaan kiivetä kovaa niin ehkä se siitä selviää. Rennosti kiipeäminen on...

[tässä kohdassa pikku päähäni tuli uusia ajatuksia]

Öhöm. Meinasin kirjoittaa, että rennosti kiipeäminen on aina ihanaa, mutta eihän se ole niin. Rennosti kiipeäminen on välillä kivaa, mutta jos en tee muuta, se alkaa turhauttamaan. Se on jo alkanut turhauttaa. Eli huomautus itselle: nyt sitä hankalampaa trädiä ja boulderia kehiin.

Sitten on myös tämä sosiaalisuuskysymys. Olen siinäkin vähän hajanaista mieltä: toisaalta on ihan kiva kiivetä porukalla, mutta oikeasti hienoimmat kokemukseni ovat tulleet yhden kaverin kanssa, tai yksin kiivetessä. Eka trädiliidi: yksi kaveri. Eka onsightini: yksi kaveri. Värttinäluun murtaneen reitin lähettäminen: yksi kaveri. Hulluna ranettaminen: yksi kaveri. Tässä taitaa olla tietty kaava. Paitsi että kaikki nuo jutut (ja kasa muita) ovat tapahtuneet yhden kaverin kanssa, niihin kaikkiin liittyy myös itsensä voittaminen, uusien asioiden tekeminen ja tietty annos pelkoa. 

Olenkohan minä jonkun sortin pelkonarkkari?

Lista uskonnollisesti joutavanpäiväisistä asioista

onko trance-musiikki jumalanpalveluksessa syntiä vai ei an sich.
onko jokin seksin laji syntiä vai ei.
onko tanssi syntiä vai ei.
onko viina jne.
onko tupakka jne.

Pidennän listaa kun siltä tuntuu. Tuskin otan siltä mitään pois. Ihan vaan tiedoksi.