Liberaali-konservatiivi -jako retorisena keinona

Hoksasin tänä aamuna, joidenkin "konservatiivien" keskustelupuheenvuoroja lukiessani, että kirkon kahtiajako taitaa olla "konservatiivien" oma, fiktiivinen tuote. Petri Järveläinen kirjoittaa mainiosti blogissaan: "Kirkko ei jakaannu, mutta se lohkeilee... ...Lohkeilu johtuu kärjistämisestä."

Varsinainen herkkupala, ainakin näin retoriikan analysointiin ihastuneelle, on kuitenkin ko. kirjoituksen kommenttiketju. Kommenteissa erityisesti "konservatiivit" kunnostautuvat alkuperäisen kirjoituksen argumenttien kumoamisyrityksissä: "Todellisuudessa kuitenkin on niin, että jako on olemassa." (Antti Kurkola), "jako on selvä, nimitellään sitten millä tavalla tahansa ja olkoot osuudet mitä tahansa"(Reko Kauranen), "Yrittäkää nyt vain tyytyä vaalin tulokseen ja olkaa rehellisiä sillä teidän liberaalisiipi koki takaiskun, että sillee." (Eero Koskela).

Mutta miten tätä puhetapaa perustellaan? Esitetäänkö missään faktoja siitä, kuinka (Kuopion hiippakunnan) jäsenistö jakautuu "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", ja miten tämä "selvä jako" näkyy? Ei. Jakoa ei itse asiassa perustella ollenkaan, vaan se otetaan jonkinlaisena a priori itsestäänselvyytenä. Niinpä puhe jaosta näyttää klassiselta argumentaatiovirheeltä: väärältä vastakkainasettelulta. Tämäntapainen retoriikka on toki suosittua politiikassa. Lisäksi kommenttiketjussa näkyy hauskasti eräs toinen retorinen strategia: toisto. Jaosta puhutaan jatkuvasti, ja tällä varmaankin lisätään omaa, ja halutaan lisätä muidenkin uskoa jakoon.

Koska olen myös feministi, haluan selvittää seuraavaksi, mitä tämä jako palvelee, ja millaista vallankäyttöä siihen sisältyy.

• ekaksi tulee mieleen, että "konservatiiveilla" on tarve selkeyttää omia rivejään ja erottautua "liberaaleista". Käytetty retoriikka on ainakin sen suuntaista.
• seuraava vaikutelma on, että "konservatiivit" haluavat toistamalla tehdä tästä jaosta meihin ja muihin myös hegemonisen diskurssin, eli muuttaa yleistä puhetapaa siten, että jakoa "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" pidetään luonnollisena ja normaalina tapana ajatella, ja että sille ei tarvitse edes ajatella vaihtoehtoja. 

Tuo jälkimmäinen on selkeää vallankäyttöä. Jos kaulus alkaa nyt kiristää, kannattaa lukea edeltävät kappaleet huolella ja huomata, että en ole ottanut vielä mitään kantaa tuon vallankäytön hyvyyteen tai pahuuteen. Olen toki kutsunut sitä fiktiiviseksi, siis mielikuvituksen tuotteeksi, mutta niinpä uskoni toisten ihmisten kyvystä hyvään on myös fiktio: en pysty perustelemaan sitä mitenkään, siltä vain näyttää. Tosin jaan tämän fiktion lähes koko muun ihmiskunnan kanssa, ja diskurssi ihmisen kyvystä hyvään on niin hegemoninen, että sen kyseenalaistajia pidetään hiukan puupäisinä, tai ainakin yltiöpessimisteinä (Schopenhauer, tarkoitan juuri sinua).

"Konservatiivien" näkemys jaosta "liberaaleihin" ja "konservatiiveihin" on taas sellainen fiktio, joka ei ole yleisesti ihmisten hyväksymä, ei edes sen pienen (teologi)piirin keskuudessa, joka näistä asioista keskustelee. Mutta selkeästi "konservatiiveilla" on suuri tarve uskoa tähän jakoon.