Kotimaa24:n* kommentointi ja blogistan repesivät, jälleen kerran, kun myös Helsinki lakkautti lähetysmäärärahojen jakamisen naisiin ja seksuaalivähemmistöihin nuivasti suhtautuville järjestöille. Argumentointi menee sitä samaa, tunnettua rataa, jossa vedotaan omaan raamatuntulkintaan ainoana oikeana (tunnetaan myös nimellä "Raamatun selvä sana"), mutta sitten, yllätyksekseni, tuli ihan uudenlainen argumentti: "Raha ratkaisee kristinopin". Nähdäkseni argumentin järjestys on väärin: eihän tässä raha ratkaissut oppia, vaan oppi ratkaisi rahankäytön. Ja vaikka verbin "ratkaista" lukisi niin, että siinä revitään oppia rikki, siis ratkotaan, on hyvin vaikea ymmärtää, miten raha sitä oppia ratkoo - pikemminkin oppi näkyy rahankäytössä, ja sehän on kovin raamatullista: "Missä on aarteesi, siellä on myös
sydämesi." (Matt 6, 19) Helsingin ja Vantaan opeista voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta minusta on mahdotonta sanoa, että siellä raha määrää, mitä opetetaan, vaan pikemminkin opetus määrää, mitä rahoitetaan. Ja niin sen pitää ollakin.
* anteeksi, Herra, päädyn sinne aina kuin koira oksennukselleen. Tiedän, että se ei tee minulle hyvää, mutta olen heikko.
[ETA 11.11. klo 13:38: kirotusvihreiden poistoa]
perjantai 11. marraskuuta 2011
maanantai 31. lokakuuta 2011
Minä pidän kiipeämisestä
Mistä kaikesta minä siinä pidän?
Joskus tipun, ja mikään ei oikein onnistu. Mutta silti on hyvä mieli: kiipeäminen on myös reilua. Kivi on sellainen kuin on, ja jos minä kiipeän reitin ylös asti, niin olen kiivennyt sen, eikä siinä ole mitään muttia eikä jossia (oikeasti tästäkin voi, tietenkin, nillittää useilla eri tavoilla vaan enpä tahdo). Ego saa kyytiä mutta joutaakin saada.
Pidän kiipeilypaikoista. Helsingin perinteiset paikat, Taivaskallio, Pihlajamäki ja Meilahti ovat hauskoja vakavia leikkikenttiä kaupungin keskellä. Kauempana olevat kalliot ovat usein metsän keskellä, joskus pitää mennä teltan kanssa ja yöpyä. Sitten ovat vuoret.
En käsittänyt vuorista tuon taivaallista ennen kuin näin niitä itse Norjassa. Kävin Lofooteilla kesällä 2008. Vuoret olivat paljon isompia ja hienompia kuin olin kuvitellut. Kun vielä kävin vähän kävelemässä vuorilla, olin täysin myyty.
Ensi kesänä Alpeille.
- kiven tuntu sormien alla
- tasapaino
- sulava liike
- dynojen vauhti
- kehoni viisaus: kun kiipeän, joskus kehoni menee nopeammin kuin mieleni
- älyn, hermojen, kehonhallinnan, voiman ja jaksamisen yhdistelmä on ihan lyömätön
- pelko, ja vastapainona rohkeus
Joskus tipun, ja mikään ei oikein onnistu. Mutta silti on hyvä mieli: kiipeäminen on myös reilua. Kivi on sellainen kuin on, ja jos minä kiipeän reitin ylös asti, niin olen kiivennyt sen, eikä siinä ole mitään muttia eikä jossia (oikeasti tästäkin voi, tietenkin, nillittää useilla eri tavoilla vaan enpä tahdo). Ego saa kyytiä mutta joutaakin saada.
Pidän kiipeilypaikoista. Helsingin perinteiset paikat, Taivaskallio, Pihlajamäki ja Meilahti ovat hauskoja vakavia leikkikenttiä kaupungin keskellä. Kauempana olevat kalliot ovat usein metsän keskellä, joskus pitää mennä teltan kanssa ja yöpyä. Sitten ovat vuoret.
En käsittänyt vuorista tuon taivaallista ennen kuin näin niitä itse Norjassa. Kävin Lofooteilla kesällä 2008. Vuoret olivat paljon isompia ja hienompia kuin olin kuvitellut. Kun vielä kävin vähän kävelemässä vuorilla, olin täysin myyty.
Ensi kesänä Alpeille.
tiistai 6. syyskuuta 2011
Naisen kosto
Kirkollisen juoruilun pesä, Kotimaa24, uutisoi kuinka Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelä kertoo Seurakuntalainen.fi:n haastattelussa naispuolisten pappien kostosta kirkon konservatiiveille. Uutisen äärellä ensin vähän ärsyttää ja sitten naurattaa, joten otan valkyyrianvarusteeni ja lähden kostoretkelle.
Niemelä projisoi niin että raikuu: "Liberaali kanta on nyt ensimmäistä kertaa yleisempi kanta papiston keskuudessa ja kanta, jolla on enemmän valtaa. He kokevat olleensa vuosia syrjittynä vähemmistönä, joka koki kaikenlaista vääryyttä ja syrjintää. Nyt tuntuu olevan koston aika". Näppärästi jätetään perustelematta, miten tämä kostaminen näkyy konkreettisesti: vaikka Niemelä sanoo, että konservatiivisten näkemysten edustaja "vaiennetaan", hän ei mitenkään avaa, miten tämä tapahtuu käytännössä. Seuraavassa lauseessa Niemelä kertoo, että "Et voi tuoda mielipidettäsi ilmi pelkäämättä seuraamuksia", mutta tämä on truismi: kaikkien mielipiteiden ilmaisemisesta on seuraamuksia, toiset niistä ovat kivoja, toiset ikäviä, mutta menemättä konkretiaan on mahdotonta sanoa, mihin Niemelä viittaa. Koska kuitenkin tykkään spekuleeraamisesta, heitän pari arvausta:
"Seuraamuksilla" Niemelä voisi tarkoittaa sitä, että äänekkäästi kirkolliskokouksen ja piispojen linjauksia vastustavat järjestöt eivät saa enää rahaa seurakunnilta entiseen tapaan. Tämä on aivan totta, mutta kostoksi tätä on vaikea tulkita: näiden järjestöjen kanssa on käyty keskusteluja useita vuosia, ja järjestöt ovat pysyneet johdonmukaisesti linjassaan. Kirkko toimii nyt vastavuoroisesti ja alkaa pitää kirkolliskokouksen ja piispojen lausuman linjan myös käytännössä. Tämä ei voi olla mikään yllätys, ja on vaikea nähdä, miten siihen liittyisi mikään erityinen kostomentaliteetti. Pikemminkin tulee mieleen kiukutteleva lapsi, joka ei ymmärrä mitään muuta kuin lähettämisen omaan huoneeseen rauhoittumaan.
"Vaientamisella" voitaisiin ehkä tarkoittaa myös sitä, että naisten pappisvirkaan vihkimisen ja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen vastustajat eivät saa sanoa sanomisiaan ihan ilman mitään vastaansanomista, joskus jopa varsin suoraa sellaista, mutta kaiken kaikkiaan juuri tämä osa on vaikein käsittää. En ymmärrä, miten vastaansanominen tai rahoituksen lakkauttaminen yhteisiä päätöksiä vastaan niskoittelevilta järjestöiltä vaientaa ketään tai mitään. Asioiden sanominen julkisesti ei maksa juuri mitään, ja en ole huomannut, että printtimedia sensuroisi näiden eriseuraisten mielipiteitä mitenkään erityisesti - naispappeuden ja homojen vastustajat saavat palstatilaa kirkollisessa lehdistössä melko paljon.
Niemelä projisoi niin että raikuu: "Liberaali kanta on nyt ensimmäistä kertaa yleisempi kanta papiston keskuudessa ja kanta, jolla on enemmän valtaa. He kokevat olleensa vuosia syrjittynä vähemmistönä, joka koki kaikenlaista vääryyttä ja syrjintää. Nyt tuntuu olevan koston aika". Näppärästi jätetään perustelematta, miten tämä kostaminen näkyy konkreettisesti: vaikka Niemelä sanoo, että konservatiivisten näkemysten edustaja "vaiennetaan", hän ei mitenkään avaa, miten tämä tapahtuu käytännössä. Seuraavassa lauseessa Niemelä kertoo, että "Et voi tuoda mielipidettäsi ilmi pelkäämättä seuraamuksia", mutta tämä on truismi: kaikkien mielipiteiden ilmaisemisesta on seuraamuksia, toiset niistä ovat kivoja, toiset ikäviä, mutta menemättä konkretiaan on mahdotonta sanoa, mihin Niemelä viittaa. Koska kuitenkin tykkään spekuleeraamisesta, heitän pari arvausta:
"Seuraamuksilla" Niemelä voisi tarkoittaa sitä, että äänekkäästi kirkolliskokouksen ja piispojen linjauksia vastustavat järjestöt eivät saa enää rahaa seurakunnilta entiseen tapaan. Tämä on aivan totta, mutta kostoksi tätä on vaikea tulkita: näiden järjestöjen kanssa on käyty keskusteluja useita vuosia, ja järjestöt ovat pysyneet johdonmukaisesti linjassaan. Kirkko toimii nyt vastavuoroisesti ja alkaa pitää kirkolliskokouksen ja piispojen lausuman linjan myös käytännössä. Tämä ei voi olla mikään yllätys, ja on vaikea nähdä, miten siihen liittyisi mikään erityinen kostomentaliteetti. Pikemminkin tulee mieleen kiukutteleva lapsi, joka ei ymmärrä mitään muuta kuin lähettämisen omaan huoneeseen rauhoittumaan.
"Vaientamisella" voitaisiin ehkä tarkoittaa myös sitä, että naisten pappisvirkaan vihkimisen ja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen vastustajat eivät saa sanoa sanomisiaan ihan ilman mitään vastaansanomista, joskus jopa varsin suoraa sellaista, mutta kaiken kaikkiaan juuri tämä osa on vaikein käsittää. En ymmärrä, miten vastaansanominen tai rahoituksen lakkauttaminen yhteisiä päätöksiä vastaan niskoittelevilta järjestöiltä vaientaa ketään tai mitään. Asioiden sanominen julkisesti ei maksa juuri mitään, ja en ole huomannut, että printtimedia sensuroisi näiden eriseuraisten mielipiteitä mitenkään erityisesti - naispappeuden ja homojen vastustajat saavat palstatilaa kirkollisessa lehdistössä melko paljon.
Kostoretkeäni jatkaakseni haluan huomauttaa vielä parista tuohon alkuperäiseen tutkimukseen (pdf) sisältyvästä ongelmasta.
Ensinnäkin, rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen käyttäminen yleisenä liberaalisuus/konservatiivisuus -akselin indikaattorina on hyvin ongelmallista. Epäilemättä suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen kertoo jotain henkilön suhtautumisesta seksuaalieettisiin kysymyksiin, ja siunaajat luokitellaan varmasti tällä akselilla liberaalimmiksi kuin siunaamisesta kieltäytyvät. Samalla tämä akseli piilottaa monia muita liberaali-konservatiivi -akselille sijoitettavia asioita, vaikkapa suhtautumisen Marian ikuiseen neitsyyteen, ruumiilliseen ylösnousemukseen tai vaikka syntien sovitukseen, ja väittäisin, että edellä listaamani teologiset kysymykset ovat paljon merkittävämpiä teologisen liberaaliuden tai konservatiivisuuden indikaattoreita. Mutta niitä ei kysytty.
Toiseksi, Niemelän suhtautuminen uskonnolliseen auktoriteettiin on varsin paljastavaa: "[female clergy] are less dependent on religious authorities like the Bible." (artikkeli, 365) Mutta mitattiinko mitään muita auktoriteetteja kuin Raamattua? Evlut kirkolla on muitakin auktoriteetteja, kuten tunnustuskirjat, piispat ja kirkolliskokous. Ilkeä ihminen voisi ajatella, että Niemelällä on sellainen uskon- ja kirkkokäsitys, että hänelle piispat, kirkolliskokous ja tunnustuskirjat ovat jotenkin vähäpätöisiä seikkoja, jotka voidaan sivuuttaa ilman sen kummempaa mainintaa - vähän kuin ne ovat seksuaalimoraalikonservatiiveillekin.
Lopetan tämänkertaisen kostoretkeni tähän, ja huomautan vielä, että minä olen sen sortin konservatiivi, että minulle nuo piispat jne. ovat Raamatun kanssa melkoisen tärkeitä asioita kaikki, ja en haluaisi ottaa Raamattua yksinään pelkästään omalla järjelläni tulkittavaksi, erehtyväinen ihminen kun olen. Pidän tuollaista oman järjen valon varaan ripustautumista muutenkin epäviisaana - omavoimaisuutena tai omavanhurskautena.
Ai niin, on sitä tullut kiivettyäkin, iso kasa boulderreittejä ja yksi trädionsight (Supernova variantti).
torstai 21. heinäkuuta 2011
Pataanottamisen taito eli kyllä trädi on sitten hienoa
Otin kolmen päivän pikku loman, pakkasin retkeilytavarat autoon ja hain kaverin kyytiin: lähdimme kiipeilemään. Retkestä tuli periaatteessa epäonnistunut: yhtään reittiä ei tullut kiivettyä ylös asti, ja kiipeilyaikaakin tuli hyvin vähän. Säät olivat mitä sattuu (suomeksi: vettä tulee ja salamoi, roiku siinä nyt jossain kallion kupeessa korkealla kilo metallinkappaleita mukana), lihakset vinkuvat liiasta työstä ja uskalluskin petti - mutta reissu oli hyvä.
Ensteksi teltassa on mukava asua. Pieni, luonnonläheinen yksiö, tuuletus pelaa, taustaäänet ovat kaakkureita ja kuikkia (ok, ei kaikkien juttu, mutta sopii minulle), ja tykkään istua savuavalla nuotiolla ja uida syrjäisissä lammissa.
Toiseksi, tulin puskeneeksi omia psyykkisiä ja fyysisiä rajojani vasten.
Ensin vastaan tuli oma henkinen kantti: jostain syystä aamulla (mieliaikani), noin 20 metrin korkeudessa, leveällä (15 cm) listalla seistessäni huomiokykyni kapeni. Siihen oli ihan hyvä syy, olin noin seitsemän metriä viimeisen piissini (taisi olla seiskan heksu) yläpuolella, ehkä metrin verran pultista, ja seuraavat muuvit olivat, ei nyt vaikeita, mutta sellaisia, joilta voisi periaatteessa tippua. En tippunut, pääsin pultille, klippasin sen, ja siinä vaiheessa keskittymiseni hajosi niin perusteellisesti, että oli vaan pakko keskeyttää ja pyytää laskemaan alas. Hyvä minulle, koska a) tulin ehjänä alas, b) en edes tippunut, c) järki pelasi vaikka sydän oli kurkussa ja d) ihan niin hulluna en ole koskaan ennen kiivennyt - tämä oli eka tutustumiseni kunnolliseen runouttiin.
Seuraavaksi (eri kallio, eri "reitti") vastaan tuli hauisten kestävyys - tokan piissin jälkeen ei vaan enää jaksanut kannatella omaa kroppaa (jalkoja ei saanut millekään listalle, vaan se oli vain semmoista kitkalla sähläämistä), joten keskityin siihen, että sain kasin kiilan paikalleen tukevasti, klippasin, ja pyysin laskemaan alas. Hain sitten kamat levättyäni kiipeämällä niihin alakautta ja irrottelemalla ne yksi kerrallaan ylhäältä päin ja kiipeämällä alaspäin - kaverin (hyvä) idea. Helteellä kiipeäminen on raskasta. Jälkikäteen sitten tuli tsekattua, että ei siinä kohdassa mitään linjaa mene, olin näköjään omin päin vain lähtenyt etenemään kivan näköistä halkeamaa. Plussat: älysin lopettaa ajoissa, olen ehjä, osaan asettaa kiilan niin, että sen varassa pystyy laskeutumaan ihan aikuisten oikeasti ja hitto soikoon kiipesin ne kamat sieltä vielä pois!
Kotiin tullessa sitten palohälytin vinkui kun haisimme savulta, minä ja tavarani. Keittimen kanssa kassissa tuli myös eläviä hyttysiä.
Ensteksi teltassa on mukava asua. Pieni, luonnonläheinen yksiö, tuuletus pelaa, taustaäänet ovat kaakkureita ja kuikkia (ok, ei kaikkien juttu, mutta sopii minulle), ja tykkään istua savuavalla nuotiolla ja uida syrjäisissä lammissa.
Toiseksi, tulin puskeneeksi omia psyykkisiä ja fyysisiä rajojani vasten.
Ensin vastaan tuli oma henkinen kantti: jostain syystä aamulla (mieliaikani), noin 20 metrin korkeudessa, leveällä (15 cm) listalla seistessäni huomiokykyni kapeni. Siihen oli ihan hyvä syy, olin noin seitsemän metriä viimeisen piissini (taisi olla seiskan heksu) yläpuolella, ehkä metrin verran pultista, ja seuraavat muuvit olivat, ei nyt vaikeita, mutta sellaisia, joilta voisi periaatteessa tippua. En tippunut, pääsin pultille, klippasin sen, ja siinä vaiheessa keskittymiseni hajosi niin perusteellisesti, että oli vaan pakko keskeyttää ja pyytää laskemaan alas. Hyvä minulle, koska a) tulin ehjänä alas, b) en edes tippunut, c) järki pelasi vaikka sydän oli kurkussa ja d) ihan niin hulluna en ole koskaan ennen kiivennyt - tämä oli eka tutustumiseni kunnolliseen runouttiin.
Seuraavaksi (eri kallio, eri "reitti") vastaan tuli hauisten kestävyys - tokan piissin jälkeen ei vaan enää jaksanut kannatella omaa kroppaa (jalkoja ei saanut millekään listalle, vaan se oli vain semmoista kitkalla sähläämistä), joten keskityin siihen, että sain kasin kiilan paikalleen tukevasti, klippasin, ja pyysin laskemaan alas. Hain sitten kamat levättyäni kiipeämällä niihin alakautta ja irrottelemalla ne yksi kerrallaan ylhäältä päin ja kiipeämällä alaspäin - kaverin (hyvä) idea. Helteellä kiipeäminen on raskasta. Jälkikäteen sitten tuli tsekattua, että ei siinä kohdassa mitään linjaa mene, olin näköjään omin päin vain lähtenyt etenemään kivan näköistä halkeamaa. Plussat: älysin lopettaa ajoissa, olen ehjä, osaan asettaa kiilan niin, että sen varassa pystyy laskeutumaan ihan aikuisten oikeasti ja hitto soikoon kiipesin ne kamat sieltä vielä pois!
Kotiin tullessa sitten palohälytin vinkui kun haisimme savulta, minä ja tavarani. Keittimen kanssa kassissa tuli myös eläviä hyttysiä.
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Kiistojen hengellistäminen, tai muuntelu ylipäätään
Hoksasin tässä vapaapäivää viettäessäni (vapaapäivää kiipeilystä - olen lomalla), että kirkollisilla kiistoilla naisten vihkimisestä pappisvirkaan, rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta ja naisten ja epäheteroiden asemasta ylipäätään on yhteinen rakenne: kaikissa niissä ei-teologinen ajatusrakennelma muunnetaan uskonkysymykseksi, ja yritetään näin muuntaa sekä salonkikelpoisemmaksi että tärkeämmäksi kuin mitä se onkaan.
Selvennän asiaa, ensin tarkastellen naisten pappeutta.
Yleisin argumentaatio menee "raamattu-uskollisuudeksi" kutsuttavalla argumentilla - toinen variantti tästä argumentista voidaan nimetä "traditioargumentiksi". Kummassakin argumentissa on samanlainen, vakava ongelma. Raamattuargumentin ongelma on siinä, että sama porukka, joka argumentoi naisille uusitestamentillista asemaa, vähät välittää Uuden testamentin kannoista orjuuteen, veren syöntiin tai avioeroon. Jos haluaa lukea Raamattuaan anakronistisesti, valikoimatta, niin sitten ei sovi valikoida missään. Niin nämä sankarit eivät kuitenkaan tee. Selitysmalli löytyy mielestäni muualta, ja palaan siihen aivan kohta. Traditioargumentin ongelma on samanlainen. Jos argumentoidaan kristikunnan kaksituhatvuotisen perinteen pohjalta, on myös hyväksyttävä, että vaikkapa läntisen papiston selibaatti on osa sitä perinnetta, samoin kuin luostarilaitos ja pyhien esirukousten pyytäminen - ja sitä nämä protestantit eivät kuitenkaan hyväksy.
Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen (tai tasa-arvoisen avioliittolain) osalta argumentaatio on täysin samaa laatua, tosin argumenttien kiivaus on ehkä hiukan kovempi - ja argumenttien ongelmallisuus on ihan samanlainen. Kirjoitan tätä siis luterilaisesta, läntisestä perspektiivistä, joten voin hylätä traditioargumentit huomattavasti kevyemmällä kädellä kuin vaikkapa suurten sisarkirkkojeni jäsenet voivat.
Tämän argumentaation taustalla näyttää olevan asenne, jota kutsutaan patriarkaalisuudeksi. Lyhyesti, se opettaa, että miesten kuuluu olla valta-asemassa muihin ihmisiin nähden, ja että tämän valtarakenteen ylläpito on tärkeä, jos ei peräti tärkein, tehtävä. Mielestäni nämä kirkolliset "konservatiivit"* naamioivat oman patriarkaalisuutensa hurskaudeksi: selkein argumentti tämän puolesta on valikoiva suhde vallitsemaansa todistusmateriaaliin, traditioon tai Raamattuun: tämä valikoiva suhde menee minusta niin pitkälle, että "konservatiivien" argumenteissa on kyse silkasta vetoamisesta enemmistöön, vieläpä siten, että enemmistö (vaikka Rooma) valitaan omaa argumenttia vahvistamaan, mutta tämän enemmistön kanssa ei haluta muuten olla tekemisissä. No, argumenttina se on lähinnä poliittinen argumentti, ja vieläpä melko opportunistinen sellainen.
Tuo asenne sitävastoin, se on synti. Se on semmoisen valtarakennelman ylläpitoa, jonka hedelmät tunnetaan: kun ei-miehiä, siis naisia, lapsia ja homoja (homoja näytetään tosiasiassa kohtelevan vähän epämiehinä, patriarkaaliseen miehuuteen näytettäisiin liitettävän pakollinen heteroseksuaalisuus) kohdellaan vähempiarvoisina, se on väärin. Ja tähän patriarkaalisuus johtaa. Se johtaa maailmaan, jossa naisilla ei ole puolta osuutta vallasta ja omaisuudesta**. Se johtaa siihen, että lasten hyväksikäyttöä voidaan piilotella vuosikymmeniä, kas kun uhrit ovat käytännössä vähempiarvoisia.
Tämä "konservatiivinen" porukka sanoo, tietenkin, että he arvostavat naisia ja lapsia, mutta kysyn vaan, Jaakobin kirjeen sanoin, että missä ovat teot? Miksi nämä "konservatiiviset" piirit eivät ole kehitysyhteistyön, naisten aseman parantamisen tai köyhyyden poistamisen etunenässä? Mahtaisiko johtua siitä, että vähempiosaisten auttamisen sijaan tärkeää onkin oman aseman pönkittäminen?
Haluan vielä huomauttaa tästä teologisoimisesta sen verran, että maallisten kiistojen tuominen teologisen alueelle ja kiistojen korottaminen oppikysymyksiksi on siinäkin mielessä erikoista, että tosiasiassa olemme äitikirkossani eläneet melkomoisten teologisten erimielisyyksien kanssa jo satoja vuosia. Lestadiolaisten kirkko-oppi ei kestä lähempää tarkastelua, ja näiden nykykonservatiivien kirkko-oppi on samoin melko kummallista laatua - oma porukka samastetaan kerkeästi kirkkoon, vaikka Kristuksen kirkko on taatusti mysteeri meille kaikille, ja siihen kuuluu niin pyhiä kuin syntisiäkin täällä maan päällä (mm. Augustinus: c. Don 5, 7, ks. myös Matt 13, 24-30).
No, argumentithan puhuvatkin vallantarpeesta. Patriarkoilla on vaikeaa. Voi kuiva kyynel.
* kirjoitin konservatiivisen lainausmerkkeihin, koska teologisesti kritisoimani porukka ei ole ollenkaan konservatiivista, vaan harrastaa varsin moderneja raamatunlukutapoja, kirkko- ja sakramenttioppia.
** Olen sitä mieltä, että omaisuudesta ja omistamisesta pitäisi päästä melko pitkälti eroon. Ks. myös Matt. 6, 21. Omaisuus ja omistaminen näyttäisi mädättävän sydämemme.
Selvennän asiaa, ensin tarkastellen naisten pappeutta.
Yleisin argumentaatio menee "raamattu-uskollisuudeksi" kutsuttavalla argumentilla - toinen variantti tästä argumentista voidaan nimetä "traditioargumentiksi". Kummassakin argumentissa on samanlainen, vakava ongelma. Raamattuargumentin ongelma on siinä, että sama porukka, joka argumentoi naisille uusitestamentillista asemaa, vähät välittää Uuden testamentin kannoista orjuuteen, veren syöntiin tai avioeroon. Jos haluaa lukea Raamattuaan anakronistisesti, valikoimatta, niin sitten ei sovi valikoida missään. Niin nämä sankarit eivät kuitenkaan tee. Selitysmalli löytyy mielestäni muualta, ja palaan siihen aivan kohta. Traditioargumentin ongelma on samanlainen. Jos argumentoidaan kristikunnan kaksituhatvuotisen perinteen pohjalta, on myös hyväksyttävä, että vaikkapa läntisen papiston selibaatti on osa sitä perinnetta, samoin kuin luostarilaitos ja pyhien esirukousten pyytäminen - ja sitä nämä protestantit eivät kuitenkaan hyväksy.
Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisen (tai tasa-arvoisen avioliittolain) osalta argumentaatio on täysin samaa laatua, tosin argumenttien kiivaus on ehkä hiukan kovempi - ja argumenttien ongelmallisuus on ihan samanlainen. Kirjoitan tätä siis luterilaisesta, läntisestä perspektiivistä, joten voin hylätä traditioargumentit huomattavasti kevyemmällä kädellä kuin vaikkapa suurten sisarkirkkojeni jäsenet voivat.
Tämän argumentaation taustalla näyttää olevan asenne, jota kutsutaan patriarkaalisuudeksi. Lyhyesti, se opettaa, että miesten kuuluu olla valta-asemassa muihin ihmisiin nähden, ja että tämän valtarakenteen ylläpito on tärkeä, jos ei peräti tärkein, tehtävä. Mielestäni nämä kirkolliset "konservatiivit"* naamioivat oman patriarkaalisuutensa hurskaudeksi: selkein argumentti tämän puolesta on valikoiva suhde vallitsemaansa todistusmateriaaliin, traditioon tai Raamattuun: tämä valikoiva suhde menee minusta niin pitkälle, että "konservatiivien" argumenteissa on kyse silkasta vetoamisesta enemmistöön, vieläpä siten, että enemmistö (vaikka Rooma) valitaan omaa argumenttia vahvistamaan, mutta tämän enemmistön kanssa ei haluta muuten olla tekemisissä. No, argumenttina se on lähinnä poliittinen argumentti, ja vieläpä melko opportunistinen sellainen.
Tuo asenne sitävastoin, se on synti. Se on semmoisen valtarakennelman ylläpitoa, jonka hedelmät tunnetaan: kun ei-miehiä, siis naisia, lapsia ja homoja (homoja näytetään tosiasiassa kohtelevan vähän epämiehinä, patriarkaaliseen miehuuteen näytettäisiin liitettävän pakollinen heteroseksuaalisuus) kohdellaan vähempiarvoisina, se on väärin. Ja tähän patriarkaalisuus johtaa. Se johtaa maailmaan, jossa naisilla ei ole puolta osuutta vallasta ja omaisuudesta**. Se johtaa siihen, että lasten hyväksikäyttöä voidaan piilotella vuosikymmeniä, kas kun uhrit ovat käytännössä vähempiarvoisia.
Tämä "konservatiivinen" porukka sanoo, tietenkin, että he arvostavat naisia ja lapsia, mutta kysyn vaan, Jaakobin kirjeen sanoin, että missä ovat teot? Miksi nämä "konservatiiviset" piirit eivät ole kehitysyhteistyön, naisten aseman parantamisen tai köyhyyden poistamisen etunenässä? Mahtaisiko johtua siitä, että vähempiosaisten auttamisen sijaan tärkeää onkin oman aseman pönkittäminen?
Haluan vielä huomauttaa tästä teologisoimisesta sen verran, että maallisten kiistojen tuominen teologisen alueelle ja kiistojen korottaminen oppikysymyksiksi on siinäkin mielessä erikoista, että tosiasiassa olemme äitikirkossani eläneet melkomoisten teologisten erimielisyyksien kanssa jo satoja vuosia. Lestadiolaisten kirkko-oppi ei kestä lähempää tarkastelua, ja näiden nykykonservatiivien kirkko-oppi on samoin melko kummallista laatua - oma porukka samastetaan kerkeästi kirkkoon, vaikka Kristuksen kirkko on taatusti mysteeri meille kaikille, ja siihen kuuluu niin pyhiä kuin syntisiäkin täällä maan päällä (mm. Augustinus: c. Don 5, 7, ks. myös Matt 13, 24-30).
No, argumentithan puhuvatkin vallantarpeesta. Patriarkoilla on vaikeaa. Voi kuiva kyynel.
* kirjoitin konservatiivisen lainausmerkkeihin, koska teologisesti kritisoimani porukka ei ole ollenkaan konservatiivista, vaan harrastaa varsin moderneja raamatunlukutapoja, kirkko- ja sakramenttioppia.
** Olen sitä mieltä, että omaisuudesta ja omistamisesta pitäisi päästä melko pitkälti eroon. Ks. myös Matt. 6, 21. Omaisuus ja omistaminen näyttäisi mädättävän sydämemme.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Piispa Häkkinen, tuo ajatusten Vuoksi (kukkahattutäti saarnaa 2)
Mikkelin piispa Seppo Häkkinen sanoo, Kotimaa24:n mukaan "Taloudellista tukea arvioidaan kysymyksillä, jotka eivät liity lähetystyöhön. Talousarvioavustukset ja kolehdit ovat kiinni siitä, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai seksuaalivähemmistöihin."
Sori vaan, herra piispa, mutta suhtautuminen naisten vihkimiseen papeiksi tai suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin liittyvät lähetystyöhön. Lähetyskentillä tarvitaan apua seksismin ja heteroseksismin synnin juurimiseen, ja synti on hyvä saarnata synniksi myös lähetyskentällä, vaikka lähetyskenttä (Suomessa tai muualla) ei sitä arvostaisikaan. Jos lähetysjärjestö ei tajua tätä, lähetysjärjestön synnin tajussa on mielestäni vakava puute.
Kerrataan nyt tässä vielä oikein rautalangasta.
Yksi: ihmisten kohteleminen huonosti siksi, että he sattuvat olemaan naisia tai homoja on synti. Se on väärin. Jeesus-vauva itkee kun ihmiset tekevät semmoista.
Kaksi, huonosti kohteleminen tarkoittaa semmoista kohtelua, jota ainakin huonosti kohdeltu ryhmä protestoi yleisesti. Valtaapitävät eivät voi määritellä kohtelua hyvinkohteluksi, jos kohde on eri mieltä. Vaikka kolme miljardia miestä väittäisi, että naisten kohteleminen omaisuutena tai alempiarvoisina on oikein (näinhän ei tosiasiassa ole), se ei ole oikein vaikka miesten suut kuivuisivat kaikesta puheesta. Lähimmäiselle, siis kenelle tahansa, kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin minullekin. Ei ole mitään komplementaarisia oikeuksia ja velvollisuuksia, on vain oikeuksia ja velvollisuuksia. Jumala ei erottele meitä sen mukaan, mikä on nahkamme väri, sukupuoli tai seksuaalisuus tai mikään muukaan senkaltainen joutavanpäiväinen seikka. Jos meitä vaivaa jokin synnynnäinen ongelma, kuten vaikka taipumus kohdella huonosti erilaisia ihmisiä, Jumala epäilemättä rakastaa meitä kahta kiivaammin, mutta meitä koskevat velvollisuudet ja oikeudet ovat silti samoja. "Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on; ja mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?" (Miika 6:8, KR92)
"Raamatun selvä sana" ei ole ollenkaan selvä kun sitä lukee alkukielellä - se on selvä vain kun käytetään tarkoitushakuisia käännöksiä ja kieltäydytään huomioimasta kirjoittajan tilannetta. Suomeksi: Raamatun sana oikeuttaa naisten ja homojen syrjinnän vain kun se halutaan lukea niin. (Tähän voisi tietenkin myös huomauttaa, että Raamattu ei ole Jumala, eikä Raamatun sana ole sama kuin Ikuinen Sana, mutta jätämme sen toiseen kertaan).
Sori vaan, herra piispa, mutta suhtautuminen naisten vihkimiseen papeiksi tai suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin liittyvät lähetystyöhön. Lähetyskentillä tarvitaan apua seksismin ja heteroseksismin synnin juurimiseen, ja synti on hyvä saarnata synniksi myös lähetyskentällä, vaikka lähetyskenttä (Suomessa tai muualla) ei sitä arvostaisikaan. Jos lähetysjärjestö ei tajua tätä, lähetysjärjestön synnin tajussa on mielestäni vakava puute.
Kerrataan nyt tässä vielä oikein rautalangasta.
Yksi: ihmisten kohteleminen huonosti siksi, että he sattuvat olemaan naisia tai homoja on synti. Se on väärin. Jeesus-vauva itkee kun ihmiset tekevät semmoista.
Kaksi, huonosti kohteleminen tarkoittaa semmoista kohtelua, jota ainakin huonosti kohdeltu ryhmä protestoi yleisesti. Valtaapitävät eivät voi määritellä kohtelua hyvinkohteluksi, jos kohde on eri mieltä. Vaikka kolme miljardia miestä väittäisi, että naisten kohteleminen omaisuutena tai alempiarvoisina on oikein (näinhän ei tosiasiassa ole), se ei ole oikein vaikka miesten suut kuivuisivat kaikesta puheesta. Lähimmäiselle, siis kenelle tahansa, kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin minullekin. Ei ole mitään komplementaarisia oikeuksia ja velvollisuuksia, on vain oikeuksia ja velvollisuuksia. Jumala ei erottele meitä sen mukaan, mikä on nahkamme väri, sukupuoli tai seksuaalisuus tai mikään muukaan senkaltainen joutavanpäiväinen seikka. Jos meitä vaivaa jokin synnynnäinen ongelma, kuten vaikka taipumus kohdella huonosti erilaisia ihmisiä, Jumala epäilemättä rakastaa meitä kahta kiivaammin, mutta meitä koskevat velvollisuudet ja oikeudet ovat silti samoja. "Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on; ja mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?" (Miika 6:8, KR92)
"Raamatun selvä sana" ei ole ollenkaan selvä kun sitä lukee alkukielellä - se on selvä vain kun käytetään tarkoitushakuisia käännöksiä ja kieltäydytään huomioimasta kirjoittajan tilannetta. Suomeksi: Raamatun sana oikeuttaa naisten ja homojen syrjinnän vain kun se halutaan lukea niin. (Tähän voisi tietenkin myös huomauttaa, että Raamattu ei ole Jumala, eikä Raamatun sana ole sama kuin Ikuinen Sana, mutta jätämme sen toiseen kertaan).
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Minä rakastan esineitä
Kiipesin eilen (helppoja, duh, tietysti), ja kuten minulla on tapana, päädyin pohtimaan yhtä ja toista. Tarvitsen lyhyemmän varmistusprusikin (nykyinen nousee liian lähelle jarrua/solmua). Solmin uuden samalla kun muutenkin tarkistin kaikki kiilat, sulkurenkaat ja muut tavarat.
Nerudaa siteeratakseni: minä rakastan esineitä. Minusta on kiva hypistellä niitä, minä nautin kauniiden esineiden katsomisesta, ja minulle funktionaalinen on kaunista. Ei varmaan yllätä, että kiilat ja yleensäkin kiipeilykalusto on enimmäkseen minusta kaunista.
Pidän myös kolmiulotteisista arvoituksista. Minusta on kiva miettiä, miten saan kiilan tai heksan tai camun tai tricamin juurtumaan kallionkoloon niin, että vaikka tippuisin sen varaan, se vaan pysyisi paikallaan, eikä päästäisi minua putoamaan. Minusta on hauskaa arvioida päässäni voimavektorit (lukiofysiikka riittää pitkälle) ja se, miten varmistus käyttäytyisi, jos sattuisin tippumaan sen varaan.
Kalliovarmistuksista suosikkini on tricam (kuvassa nuo kaksi viileän punaista alumiininpalaa, joista lähtee punavalkoinen slingi). Tricam on mielestäni aivan nerokas kiilan ja vivun yhdistelmä. Erityisen hienoa siinä on sen minimalistinen eleganssi: pieni, sopivasti muotoiltu alumiininpala yhdistettynä pätkään dyneema- tai nailonnauhaa mahdollistaa erittäin pitävän varmistuspisteen melko vaikeissakin oloissa, ja toimii jopa lumen ja jään kanssa. (Eipä sillä että minä olisin jäällä tai lumessa kiipeillyt. Vielä.)
Tykkään myös trädikiipeilyn psykologisista puolista: tavaroiden järjestelemisestä niin, että osaan ottaa oikean esineen oikeassa paikassa oikeaan aikaan miettimättä sen kummemmin koko asiaa - koska olen miettinyt sen valmiiksi. Tykkään pelon ja tyyneyden samanaikaisesta tunteesta: Tiedän, että jos päästän irti, niin tipun useita metrejä, ja vaikka varmistankin kiipeämiseni parhaani mukaan, putoaminen on silti vähän huono idea. Varmistuksen pitävyyttä ei voi ikinä tietää sataprosenttisen varmasti ennen kuin siihen on tippunut, ja silloin on tietenkin vähän myöhäistä. Samalla mietin, mikä kiila tuohon koloon parhaiten sopisi, ja sovittelen kiilaa paikalleen ulkoisesti ihan tyynenä. Tunne on tosi koukuttava.
Tunteen nimi on, ehkä, pätevyys: minä hallitsen osuuteni. Trädikiipeilyssä tämä korostuu aivan erityisesti, koska hallittavia osia on niin monta. Pidän myös nöyryydestä, johon reitin alla seisominen johtaa minut: tiedän, että jos aion selvitä hengissä ja suunnilleen yhtenä kappaleena ylös asti, minun on oikeasti pystyttävä kiipeämään ja varmistamaan reitti hyvin - mikään teeskentely ei auta. Ja kääntäen, kun olen kiivennyt reitin turvallisesti ylös asti, minä oikeasti pystyin siihen, ja osasin oikeasti tarpeeksi kiivetäkseni sen reitin niissä oloissa.
Trädi on toinen lempilajeistani.
(Toinen on boulderointi. Yhdistävä tekijä on se, että kummastakaan ei jää jälkiä luontoon.)
Pidän myös kolmiulotteisista arvoituksista. Minusta on kiva miettiä, miten saan kiilan tai heksan tai camun tai tricamin juurtumaan kallionkoloon niin, että vaikka tippuisin sen varaan, se vaan pysyisi paikallaan, eikä päästäisi minua putoamaan. Minusta on hauskaa arvioida päässäni voimavektorit (lukiofysiikka riittää pitkälle) ja se, miten varmistus käyttäytyisi, jos sattuisin tippumaan sen varaan.
Tykkään myös trädikiipeilyn psykologisista puolista: tavaroiden järjestelemisestä niin, että osaan ottaa oikean esineen oikeassa paikassa oikeaan aikaan miettimättä sen kummemmin koko asiaa - koska olen miettinyt sen valmiiksi. Tykkään pelon ja tyyneyden samanaikaisesta tunteesta: Tiedän, että jos päästän irti, niin tipun useita metrejä, ja vaikka varmistankin kiipeämiseni parhaani mukaan, putoaminen on silti vähän huono idea. Varmistuksen pitävyyttä ei voi ikinä tietää sataprosenttisen varmasti ennen kuin siihen on tippunut, ja silloin on tietenkin vähän myöhäistä. Samalla mietin, mikä kiila tuohon koloon parhaiten sopisi, ja sovittelen kiilaa paikalleen ulkoisesti ihan tyynenä. Tunne on tosi koukuttava.
Tunteen nimi on, ehkä, pätevyys: minä hallitsen osuuteni. Trädikiipeilyssä tämä korostuu aivan erityisesti, koska hallittavia osia on niin monta. Pidän myös nöyryydestä, johon reitin alla seisominen johtaa minut: tiedän, että jos aion selvitä hengissä ja suunnilleen yhtenä kappaleena ylös asti, minun on oikeasti pystyttävä kiipeämään ja varmistamaan reitti hyvin - mikään teeskentely ei auta. Ja kääntäen, kun olen kiivennyt reitin turvallisesti ylös asti, minä oikeasti pystyin siihen, ja osasin oikeasti tarpeeksi kiivetäkseni sen reitin niissä oloissa.
Trädi on toinen lempilajeistani.
(Toinen on boulderointi. Yhdistävä tekijä on se, että kummastakaan ei jää jälkiä luontoon.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)