tiistai 21. huhtikuuta 2015
Asiakkaat ja segmentit
Joo, niinhän se on, että kirkon kannattaisi käyttää (omiin tarkoituksiinsa) näitä kaupallisia konsepteja ja välineitä, mutta kehnolta näyttää, koska ylipäätään minkälainen tahansa edes jossain määrin objektiivinen tarkastelu herättää voimakkaita kieltoreaktioita: ihan väärin ovat segmentit ja asiakkaista ei saa puhua ja palveluista ei saa puhua. Viis siitä, että iso osa jäsenistöstä hahmottaa asiat niin, siitä ei saa välittää - paitsi ah-niin-alentuvasti; siis niin, että nämä asiakkaaksi itsensä näkevät ihmiset pitää äkkiä opettaa ajattelemaan samalla tavalla kuin sisäpiiri. En oikein näe siinä projektissa toivoa, paitsi tietenkin, jos sisäpiiri suostuu ensin opettelemaan näiden asiakkaiksi itsensä mieltävien kielenkäytön ja ajattelutavan. En oikein usko. Sisäpiiri ei pysty näkemään sisäpiiriyttään ainaakan vielä.
Vaan, minä lähden taas kesällä Ranskaan! Samaan kylään kuin kerran ennenkin, samaan kansallispuistoon, mutta nyt a) aikaa on enemmän ja b) kunto on parempi ja c) akklimatisoin vaeltelemalla neljä päivää kaverin kanssa. Melko muikeaa!
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Get Lucky
(Arêtes de la Bruyère, harjanteelta pohjoiseen päin, järven nimi on mielikuvituksellisesti "Le Grand Lac")
Eli paluu bloggaamiseen. Ensin alppinismikuulumiset.
Ranskassa viime syksynä oli mukavaa. Ruoka oli hyvää (duh), ihmiset mukavia ja kiipeäminen oli ihan mielettömän hauskaa.
Kokemuksen sulattelu on vienyt aikaa. Huomasin monia asioita:
- jospa oisin kärsivällinen ja antaisin enemmän aikaa akklimatisoitumiselle? Jospa oisin. Lähden merenpinnan tasolta, nousen noin 1500 metriin, tempaisen seuraavana päivänä 2700 metriin ja heitän muutaman kilometrin lenkin siellä (noin 300 verttimetriä) ja sitten kiivetään 2500 metrissä. Eipä se mitään, mutta kun tuon jälkeen nousee seuraavana päivänä 3200 metrin kautta 3700 metriin, alkaa tuntua pikkuisen... pahalta. Tuhatkaksisataa metriä päivässä on liikaa, erityisesti kun viimeiset 500 metriä mennään omin voimin kiiveten. Eläessään oppii, kai?
- nyt otin mukaani tarpeeksi vettä. Toisin kuin edellisellä kerralla, Soreillerilta laskeutuessani. Pisteet siitä!
- varusteetkin toimivat, ja kaikki oli riittävän tukevaa tekoa (köh, kengät, köh), eikä kuitenkaan liioitellun kovaa tekoa. Pisteet siitäkin!
- ensin vähän vierastin ranskalaisen oppaan kanssa kiipeämistä, mutta minä ujoilen kaikkea uutta. Kun pääsimme kiipeämään, oli hirmu hauskaa! Ranskantaitoni riitti mainiosti, ja henkilökemia toimi - toivottavasti myös hänelle (Robin Molinatti; un guide superbe. Compétente, amiable, très, très professionnel).
- kyllä olisi hienoa kun aerobinen kunto olisi kovempi. Voisi mennä kevyemmin ja nopeammin.
- nopeus on kivaa! Mentiin reitit opaskirja-aikoihin: Arêtes de la Bruyèrelle (Traversée Nord-Sud, ihan se normireitti, topo Hervé Galleyn Escalade Plaisir, Alpes françaises du Nord) aamulla, iltapäivällä espressot hotellilla. Escalade plaisir, todellakin! Eka köydenpituus oli lievästi hankalampi (siis siitä ekan tornin alapuolelta alkavasta halkeamasta oikealle, tornin viereen) melko kuluneiden otteiden takia, muuten harjanne on hauskaa ja helppoa kiivettävää.
- kalkkikivellä kiipeäminen on ihan erilaista kuin graniitilla kiipeäminen. Ainakin tuo kanervaharjanne on melko liukasta kiveä verrattuna suomigraniittiin, ja kitkan sijaan pitikin olla tarkkana otteiden kanssa. Otteita sitävastoin riitti.
perjantai 23. elokuuta 2013
Inttäjien valtakunta, eli miksi en "keskustele" kirkollisilla keskustelupalstoilla
Käsiini sattui tämän viikon Kotimaa-lehti, ja lukaisin sieltä Rebekka Naatuksen kolumnin "Liberaalia lässytystä". Kolumnin teaser on julkaistu myös verkossa, mutta koko jutun lukeakseen pitää etsiä käsiin paperinen lehti. Se on tätä lehtien ansaintalogiikkaa, kun verkolla ei osata tai pystytä tienaamaan.
Se, mitä kolumnissa kuvataan liberaaliksi lässyttämiseksi näyttäisi viittaavan kirkon valtaapitävien kommentteihin. "Surettaminen" ja "harmittaminen" ovat käsittääkseni piispallista sanastoa, minua "liberaalia" joku Räsänen ei sureta eikä harmita - Päivi Räsänen käyttäytyy huonosti, hänen uskonsa on ainakin ulkoisesti katsoen kehnoa lakihenkistä hinkkaamista (toisten harrastaman) seksin ja (toisten) sukupuolen ympärillä - ihan klassista tekopyhäilyä ja kaksinaismoraalia siis.
Kirkon valtaapitävät eivät ole mielestäni noin yleisesti ottaen "liberaaleja" (eli siis kannattaisivat tasa-arvoa ja vastustaisivat vähemmistöjen sortoa). He näyttävät pääsääntöisesti sisäsiisteiltä keskiluokan tytöiltä ja pojilta, joille tärkein arvo käytännössä on jonkinlainen "voi kun me voitais kaikki olla kavereita keskenämme". Siinä elämänmallissa epäilemättä Räsänen "surettaa" ja luulen, että liberaalienkin (lue: feministien) tekemiset "harmittavat".
Jotenkin se kolumni näyttää trollaukselta, jonka tavoite, tietoinen tai ei, on saada aikaan lisää keskustelua konservatiivien ja liberaalien välille. Ei vaan ole mitään keskusteltavaa. Konservatiivi inttää raamatuntulkintaansa kuvitellen, että ajatusvirhe muuttuu totuudeksi toistamalla. Ei siihen ole mitään sanottavaa sen päälle, mikä on jo sanottu: konservatiivi ei osaa lukea Raamattuaan, vaan projisoi sinne omat syrjivät asenteensa ja kieltäytyy edes näkemästä omaa ennakkoasennettaan.
Minä en jaa sitä ajatusmaailmaa, jossa Raamattu on käytännössä Jumalan asemassa. Se on minusta epäjumalanpalvontaa, iljetys ja muutenkin väärin. Sallin tietenkin osaltani sellaisen ajatustavan, koska ajatusdiktatuurikin on väärin, ja sananvapaus pitää ihmisellä olla. Mutta miten semmoisen kanssa keskustellaan, kun se ei kuuntele mitään, mitä sille sanoo, huutaa vaan samaa viestiä kaikkialla, oli konteksti sopiva tai ei? Ei levysoittimen kanssa voi keskustella.
Se, mitä kolumnissa kuvataan liberaaliksi lässyttämiseksi näyttäisi viittaavan kirkon valtaapitävien kommentteihin. "Surettaminen" ja "harmittaminen" ovat käsittääkseni piispallista sanastoa, minua "liberaalia" joku Räsänen ei sureta eikä harmita - Päivi Räsänen käyttäytyy huonosti, hänen uskonsa on ainakin ulkoisesti katsoen kehnoa lakihenkistä hinkkaamista (toisten harrastaman) seksin ja (toisten) sukupuolen ympärillä - ihan klassista tekopyhäilyä ja kaksinaismoraalia siis.
Kirkon valtaapitävät eivät ole mielestäni noin yleisesti ottaen "liberaaleja" (eli siis kannattaisivat tasa-arvoa ja vastustaisivat vähemmistöjen sortoa). He näyttävät pääsääntöisesti sisäsiisteiltä keskiluokan tytöiltä ja pojilta, joille tärkein arvo käytännössä on jonkinlainen "voi kun me voitais kaikki olla kavereita keskenämme". Siinä elämänmallissa epäilemättä Räsänen "surettaa" ja luulen, että liberaalienkin (lue: feministien) tekemiset "harmittavat".
Jotenkin se kolumni näyttää trollaukselta, jonka tavoite, tietoinen tai ei, on saada aikaan lisää keskustelua konservatiivien ja liberaalien välille. Ei vaan ole mitään keskusteltavaa. Konservatiivi inttää raamatuntulkintaansa kuvitellen, että ajatusvirhe muuttuu totuudeksi toistamalla. Ei siihen ole mitään sanottavaa sen päälle, mikä on jo sanottu: konservatiivi ei osaa lukea Raamattuaan, vaan projisoi sinne omat syrjivät asenteensa ja kieltäytyy edes näkemästä omaa ennakkoasennettaan.
Minä en jaa sitä ajatusmaailmaa, jossa Raamattu on käytännössä Jumalan asemassa. Se on minusta epäjumalanpalvontaa, iljetys ja muutenkin väärin. Sallin tietenkin osaltani sellaisen ajatustavan, koska ajatusdiktatuurikin on väärin, ja sananvapaus pitää ihmisellä olla. Mutta miten semmoisen kanssa keskustellaan, kun se ei kuuntele mitään, mitä sille sanoo, huutaa vaan samaa viestiä kaikkialla, oli konteksti sopiva tai ei? Ei levysoittimen kanssa voi keskustella.
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Écrins
Lähden kuuden viikon päästä (taas!) Alpeille. Tarkoitukseni on saada vähän lisää vuorikiipeilykokemusta, ja jos kelit (ja Luoja) suovat, niin ehkä yksi huiputuskin.
Vuorikiipeily (ja se boulder, ja trädi) on kivaa. Maisemat ovat huippuluokkaa, ilma on raikasta, ja vaikka sattuisi olemaan ruuhkaista, niin ihmiset ovat mukavia. En tosin ole ollut ikinä Gouterilla, joten mitäs minä ruuhkista tiedän, mutta ne pienet joukot, joihin olen törmännyt, ovat olleet poikkeuksetta miellyttävää sakkia. Ja se kiipeäminen! Kiipeäminen on hienon tuntuista kotibouldereillakin, mutta kun siihen lisätään maisemat ja avaruus, kokemus kohoaa toiseen potenssiin.
En ole yrittämässä mitään kovin kummallista, ja todennäköisesti haasteet tulevat, jos tulevat, kestävyyden kanssa. Kiipeilyteknisesti aion toimia mukavuusalueellani. Mietin joskus, olenko liian konservatiivinen kehittymiseni kannalta, mutta toisaalta pidän fyysisesti kiipeämisestä niin suunnattomasti, että nämä reissut ovat olleet ainakin tähän asti silkkaa nautiskelua. Ehkä minua arveluttaa oma (vuorilla) suunnistustaitoni ja arviointikykyni.
Vuorilla suunnistaminen on yllättävän hankalaa. Ei siksi, etteikö kohteita näkisi (hyvällä kelillä), vaan siksi, että paras reitti ei yleensä ole mikään viivasuora kompassisuunta, ja reittien havaittavuus on usein vähän kehno (vuorien alaosat ovat usein lähinnä kivikkoa, johon ei kummoisia polkuja muodostu) - ja oma päänsisäinen suunnistustaitoni on mitä sattuu (eksyn Espoossa melkein joka kerta). Osaan kuitenkin käyttää karttaa ja kompassia (ja GPS:ä, mutta en tykkää patterivekottimista: kokemukseni on, että niistä loppuu akku juuri väärällä hetkellä), joten niillä mennään.
Arviointikyky on toinen taito, jota menen opiskelemaan vuorille tänä vuonna. Osaan tietysti teoriaa, ja olen hiukan kokeillut käytäntöä, mutta tarvitsen lisää kokemusta.
Sekä onko nyt vähän ihanaa mennä Ranskaan, kun pitää paikallisista juustoista ja makkaroista.
Vuorikiipeily (ja se boulder, ja trädi) on kivaa. Maisemat ovat huippuluokkaa, ilma on raikasta, ja vaikka sattuisi olemaan ruuhkaista, niin ihmiset ovat mukavia. En tosin ole ollut ikinä Gouterilla, joten mitäs minä ruuhkista tiedän, mutta ne pienet joukot, joihin olen törmännyt, ovat olleet poikkeuksetta miellyttävää sakkia. Ja se kiipeäminen! Kiipeäminen on hienon tuntuista kotibouldereillakin, mutta kun siihen lisätään maisemat ja avaruus, kokemus kohoaa toiseen potenssiin.
En ole yrittämässä mitään kovin kummallista, ja todennäköisesti haasteet tulevat, jos tulevat, kestävyyden kanssa. Kiipeilyteknisesti aion toimia mukavuusalueellani. Mietin joskus, olenko liian konservatiivinen kehittymiseni kannalta, mutta toisaalta pidän fyysisesti kiipeämisestä niin suunnattomasti, että nämä reissut ovat olleet ainakin tähän asti silkkaa nautiskelua. Ehkä minua arveluttaa oma (vuorilla) suunnistustaitoni ja arviointikykyni.
Vuorilla suunnistaminen on yllättävän hankalaa. Ei siksi, etteikö kohteita näkisi (hyvällä kelillä), vaan siksi, että paras reitti ei yleensä ole mikään viivasuora kompassisuunta, ja reittien havaittavuus on usein vähän kehno (vuorien alaosat ovat usein lähinnä kivikkoa, johon ei kummoisia polkuja muodostu) - ja oma päänsisäinen suunnistustaitoni on mitä sattuu (eksyn Espoossa melkein joka kerta). Osaan kuitenkin käyttää karttaa ja kompassia (ja GPS:ä, mutta en tykkää patterivekottimista: kokemukseni on, että niistä loppuu akku juuri väärällä hetkellä), joten niillä mennään.
Arviointikyky on toinen taito, jota menen opiskelemaan vuorille tänä vuonna. Osaan tietysti teoriaa, ja olen hiukan kokeillut käytäntöä, mutta tarvitsen lisää kokemusta.
Sekä onko nyt vähän ihanaa mennä Ranskaan, kun pitää paikallisista juustoista ja makkaroista.
torstai 15. marraskuuta 2012
Rovastien paukuttelut ja kirkollisen keskustelun sietämätön vaikeus
Jaakko Heinimäki kirjoittaa: "...Katekismusta tyhmien seurakuntalaisten päihin takovien rovastien ja Jumalasta kaiken tietävien tosiuskovaisten aika on ohi. Se ei ole kirkon eikä uskon kriisi. Se on rovastien ja tosiuskovaisten kriisi." (HS 15.11.2012)
Pekka Särkiö vastaa: "Mitä jos ei olisi niitä rovasteja, jotka paukuttavat katekismusta päähän – siis...
...Seurauksena olisi uskon sisällön tyhjeneminen."
Ja minä luen muualta siitä, kuinka etuoikeutettujen asemien menettäminen aiheuttaa ihmisille monenlaista päänvaivaa.
Minusta kirkon kriisi (kai tässä voi puhua kriisistä - luvut menevät alaspäin kuin lehmän häntä, ainakin suurenmoiseen menneisyyteen verrattuna) johtuu useista eri seikoista.
Yksi on yleinen sekularisaatio ja sosiaalisen kontrollin muutos. Nykyään ei ole häpeä (Luojan kiitos) olla yksinhuoltaja tai vaikkapa homo. Nykyään on häpeällistä käyttää luonnonvaroja surutta (ks. Talvivaara) tai olla sikamaisen ahne (mutta pikkuinen arkipäiväinen ahneus on ok, koska sitä tekevät kaikki. Tai ainakin logiikka on sellainen). Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä eikä pysynyt tässä mukana. He ovat vähän kuin tuon englanninkielisen linkin perheenisä; hyväätarkoittava, etuoikeutettu patriarkka, jonka ympäriltä ovat kadonneet olemassaolon edellytykset. Kirkkoon ei ole enää sosiaalista pakkoa kuulua, ja patriarkaalinen ihmisten päiden yli päättäminen on so last season, passé ja muutenkin déclassé. Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä (kyllä, Pekka Särkiö, myös sinä. Valitan).
Toinen syy on kirkon väen oma reaktio edellä hahmoteltuun muutokseen. Siilipuolustus (tämä on varmaan tavallisin defenssi) ja muiden syyttäminen (kuka syyttää ketäkin - pääasia että se on joku muu kuin minä itse) ovat minusta enimmäkseen harmittomia tapoja; muiden syyttelystä tulee tietysti ikävää riitelyä, mutta se ei yleensä pahenna tilannetta. Pieni osa yrittää kuitenkin kääntää kelloa taaksepäin, lisäämällä volyymiä ja toistamalla entistä kovemmin itselle keskeistä sanomaa; ei suinkaan evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, vaan sitä, että miesten kuuluu saada huseerata ylimmäisinä ja homot ovat epäilyttäviä tyyppejä, joiden ei ainakaan tule mennä naimisiin (siis keskenään. Homomies plus heteronainen näille ihmisille kai kelpaisi). Tätä kutsutaan raamatullisuudeksi.
Tuo linkittämäni englanninkielinen artikkeli hahmottelee, kuinka näihin ihmisiin ja tähän tilanteeseen voisi suhtautua. Kirkon tilanne on sikäli erilainen, että meidän äänekäs vähemmistömme ei ole siinä asemassa, että se pystyisi patoamaan muutosta, mutta äänekkään vähemmistömme patoamisyritykset hidastavat kirkkomme sopeutumista muuttuneeseen tilanteeseen - kirkko kokonaisuudessaan on kuin 50-luvun jossain määrin valistunut perheenisä, joka on tipahtanut rintsikoita ja ruohoa polttelevalle 60-luvulle. Minä haluan, että kirkko tulee tämän vertauksen puitteissa 60-luvulle[1].
Olen pääosin Heinimäen kanssa samaa mieltä. Rovasteilla ja tosiuskovaisilla on kova kriisi. Haluan ymmärtää heidän tuskaansa, mutta en suostu siihen, että heidän tuskansa estää kirkkoa muuttumasta ja seuraamasta Pyhää Henkeä kun Hän johdattaa meitä kohti tulevaisuutta. Särkiö vääristää Heinimäen kirjoitusta kun hän esittää, että uskon sisältö tyhjenee - siis katoaa - jos rovastit eivät paukuta sitä ihmisten päähän. Heinimäki ei suinkaan sanonut niin, vaan hän puhui mielestäni ihan näppärästi siitä, kuinka kirkossa(kin) eletyn valta-asetelman aika on ohi; me emme voi enää katsoa tavallisia ihmisiä tavallisine tarpeineen pitkin teologisesti sivistynyttä nenänvarttamme, koska heidän ei ole enää pakko sietää meitä. Keskeisintä tässä on minusta se, että me olemme usein käyttäytyneet sietämättömän omahyväisesti ja tyhmänylpeästi. Me olemme syyllistyneet ylpeyden syntiin - kuvitelleet, että meillä on Totuus sellaisessa karkeassa mielessä, että me tiedämme kaikki keskeiset faktat, ja joka on meidän kanssamme eri mieltä on vähän imbesilli tai ainakin paha ja joutaa helvettiin. Kun sen vääntää tuolla lailla ratakiskosta, sanomani käy ehkä riittävän selväksi. Olemme suhtautuneet, kirkkona, rakkaudettomasti lähimmäisiimme. Ja totta kai meillä on ollut hyviä tarkoituksia, me kaikki tarkoitamme loputtoman hyvää - mutta kun meillä on välillä faktat pielessä, ja siksi hyväntekeminen menee välillä kirjaimellisesti päin helvettiä.
Palaan noihin rakkaisiin "konservatiiveihin"[2]. Minulla on sanottavana tämä: Uskon, että tarkoitatte hyvää, mutta näette maailman niin rajoitetussa valossa, että ette näe puheittenne ja tekojenne epäoikeudenmukaisuutta. Ette näe, että ehdottamanne toimintatapa on nykyisessä maailmassa väärin. Maailma on muuttunut sillä tavoin, että patriarkaatti ei ole enää ok. Olette edelleen tervetulleita mukaan kaikkeen, mutta ette voi edellyttää, että me muut rajoitamme todellisuuskäsityksemme teidän määräämiinne rajoihin - meidän maailmankuvamme on mielestämme laajempi, täydempi ja rakkaudellisempi, ja se antaa ihmisille ja koko luomakunnalle enemmän tilaa olla sitä, miksi Jumala on kaiken tarkoittanut. Se ei sulje teitä pois, mutta se rajoittaa mahdollisuuksianne määrätä muiden ihmisten elämästä. Se on mielestäni hyvä asia. Koettelemme näkemyksiämme jatkuvasti, ja löydämme sitä kautta uusia teitä Jumalan luo. Tulkaa mukaan!
[1] mutta en halua LSD-messua. Kumminkaan. :)
[2] typerä sana, mutta ei nyt ole parempaakaan.
Pekka Särkiö vastaa: "Mitä jos ei olisi niitä rovasteja, jotka paukuttavat katekismusta päähän – siis...
...Seurauksena olisi uskon sisällön tyhjeneminen."
Ja minä luen muualta siitä, kuinka etuoikeutettujen asemien menettäminen aiheuttaa ihmisille monenlaista päänvaivaa.
Minusta kirkon kriisi (kai tässä voi puhua kriisistä - luvut menevät alaspäin kuin lehmän häntä, ainakin suurenmoiseen menneisyyteen verrattuna) johtuu useista eri seikoista.
Yksi on yleinen sekularisaatio ja sosiaalisen kontrollin muutos. Nykyään ei ole häpeä (Luojan kiitos) olla yksinhuoltaja tai vaikkapa homo. Nykyään on häpeällistä käyttää luonnonvaroja surutta (ks. Talvivaara) tai olla sikamaisen ahne (mutta pikkuinen arkipäiväinen ahneus on ok, koska sitä tekevät kaikki. Tai ainakin logiikka on sellainen). Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä eikä pysynyt tässä mukana. He ovat vähän kuin tuon englanninkielisen linkin perheenisä; hyväätarkoittava, etuoikeutettu patriarkka, jonka ympäriltä ovat kadonneet olemassaolon edellytykset. Kirkkoon ei ole enää sosiaalista pakkoa kuulua, ja patriarkaalinen ihmisten päiden yli päättäminen on so last season, passé ja muutenkin déclassé. Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä (kyllä, Pekka Särkiö, myös sinä. Valitan).
Toinen syy on kirkon väen oma reaktio edellä hahmoteltuun muutokseen. Siilipuolustus (tämä on varmaan tavallisin defenssi) ja muiden syyttäminen (kuka syyttää ketäkin - pääasia että se on joku muu kuin minä itse) ovat minusta enimmäkseen harmittomia tapoja; muiden syyttelystä tulee tietysti ikävää riitelyä, mutta se ei yleensä pahenna tilannetta. Pieni osa yrittää kuitenkin kääntää kelloa taaksepäin, lisäämällä volyymiä ja toistamalla entistä kovemmin itselle keskeistä sanomaa; ei suinkaan evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, vaan sitä, että miesten kuuluu saada huseerata ylimmäisinä ja homot ovat epäilyttäviä tyyppejä, joiden ei ainakaan tule mennä naimisiin (siis keskenään. Homomies plus heteronainen näille ihmisille kai kelpaisi). Tätä kutsutaan raamatullisuudeksi.
Tuo linkittämäni englanninkielinen artikkeli hahmottelee, kuinka näihin ihmisiin ja tähän tilanteeseen voisi suhtautua. Kirkon tilanne on sikäli erilainen, että meidän äänekäs vähemmistömme ei ole siinä asemassa, että se pystyisi patoamaan muutosta, mutta äänekkään vähemmistömme patoamisyritykset hidastavat kirkkomme sopeutumista muuttuneeseen tilanteeseen - kirkko kokonaisuudessaan on kuin 50-luvun jossain määrin valistunut perheenisä, joka on tipahtanut rintsikoita ja ruohoa polttelevalle 60-luvulle. Minä haluan, että kirkko tulee tämän vertauksen puitteissa 60-luvulle[1].
Olen pääosin Heinimäen kanssa samaa mieltä. Rovasteilla ja tosiuskovaisilla on kova kriisi. Haluan ymmärtää heidän tuskaansa, mutta en suostu siihen, että heidän tuskansa estää kirkkoa muuttumasta ja seuraamasta Pyhää Henkeä kun Hän johdattaa meitä kohti tulevaisuutta. Särkiö vääristää Heinimäen kirjoitusta kun hän esittää, että uskon sisältö tyhjenee - siis katoaa - jos rovastit eivät paukuta sitä ihmisten päähän. Heinimäki ei suinkaan sanonut niin, vaan hän puhui mielestäni ihan näppärästi siitä, kuinka kirkossa(kin) eletyn valta-asetelman aika on ohi; me emme voi enää katsoa tavallisia ihmisiä tavallisine tarpeineen pitkin teologisesti sivistynyttä nenänvarttamme, koska heidän ei ole enää pakko sietää meitä. Keskeisintä tässä on minusta se, että me olemme usein käyttäytyneet sietämättömän omahyväisesti ja tyhmänylpeästi. Me olemme syyllistyneet ylpeyden syntiin - kuvitelleet, että meillä on Totuus sellaisessa karkeassa mielessä, että me tiedämme kaikki keskeiset faktat, ja joka on meidän kanssamme eri mieltä on vähän imbesilli tai ainakin paha ja joutaa helvettiin. Kun sen vääntää tuolla lailla ratakiskosta, sanomani käy ehkä riittävän selväksi. Olemme suhtautuneet, kirkkona, rakkaudettomasti lähimmäisiimme. Ja totta kai meillä on ollut hyviä tarkoituksia, me kaikki tarkoitamme loputtoman hyvää - mutta kun meillä on välillä faktat pielessä, ja siksi hyväntekeminen menee välillä kirjaimellisesti päin helvettiä.
Palaan noihin rakkaisiin "konservatiiveihin"[2]. Minulla on sanottavana tämä: Uskon, että tarkoitatte hyvää, mutta näette maailman niin rajoitetussa valossa, että ette näe puheittenne ja tekojenne epäoikeudenmukaisuutta. Ette näe, että ehdottamanne toimintatapa on nykyisessä maailmassa väärin. Maailma on muuttunut sillä tavoin, että patriarkaatti ei ole enää ok. Olette edelleen tervetulleita mukaan kaikkeen, mutta ette voi edellyttää, että me muut rajoitamme todellisuuskäsityksemme teidän määräämiinne rajoihin - meidän maailmankuvamme on mielestämme laajempi, täydempi ja rakkaudellisempi, ja se antaa ihmisille ja koko luomakunnalle enemmän tilaa olla sitä, miksi Jumala on kaiken tarkoittanut. Se ei sulje teitä pois, mutta se rajoittaa mahdollisuuksianne määrätä muiden ihmisten elämästä. Se on mielestäni hyvä asia. Koettelemme näkemyksiämme jatkuvasti, ja löydämme sitä kautta uusia teitä Jumalan luo. Tulkaa mukaan!
[1] mutta en halua LSD-messua. Kumminkaan. :)
[2] typerä sana, mutta ei nyt ole parempaakaan.
torstai 9. elokuuta 2012
Uskonnonopetus, eli minä olen objektiivisempi kuin sinä
Lueskelin evlut kirkon sisäpiirin omaa pikku sanomalehteä, Kotimaata (9.8.2012), ja siellä kaksi mielipidekirjoitusta (Arto Kallioniemen ja Irina Krohnin) puhui kaikille yhteisen uskontotiedon puolesta. Eipä siinä mitään uutta, mutta Irina Krohnin mielipidekirjoituksessa oli yksi lause, joka ansaitsee minusta vähän tarkempaa huomiota: "Oma uskonto ei ole kielen kaltainen välttämätön edellytys oppilaan persoonallisuuden kehitykselle."
Lauseeseen sisältyy kiintoisa (ja minusta virheellinen) käsitys siitä, mitä uskonto on. Uskonto, näiden Krohnien ja Kallioniemien puheenvuoroissa, näkyy jonkinlaisena vaihdettavana osana ihmisyyttä, ja sillä ei ole sen kummempaa yhteyttä ihmisen muuhun maailmankuvaan (paitsi ehkä taikauskoa tuottavana juttuna).
Toinen hauska sitaatti on "Nykyinen malli ei kerro välttämättä suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta, vaan perheiden kyvyttömyydestä jakaa elämänarvoja lasten ja vanhempien välillä." Krohnin ehdottama vastaus tähän on siis se, että poistetaan vanhempien elämänarvoja tukeva opetus koulusta - "Tällaisia kohtaamisia perheiden ei pitäisi antaa kouluille, vaan rakentaa uudenlaista vuoropuhelua perheiden sisällä." Krohn on tainnut kasvaa vähän porvallisemmassa perheessä kuin minä (olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri - elämä on vähän eri näköistä kun keskiluokan kulttuuri ei ole tuttu syntymäkodista lähtien); tuollainen "uudenlainen vuoropuhelu" edellyttää minun kokemukseni mukaan ainakin yhtä vanhempaa, jolla on humanistinen korkeakoulututkinto, koska uusien elämänmallien rakentaminen perheen sisällä vaatii sen verran isot sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit, että niitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole - eikä tule olemaan. Elämänarvojen uusintamisen jättäminen yksityisasiaksi on mielestäni samanlaista yksityistämistä kuin kaikille yhteisen ja yhtäläisen terveydenhuollon karsiminen - köyhimmät kärsivät eniten. Minusta se on moraalisesti väärin. (Jer.5:28-29)
Minusta maailmankuva (tai uskonto, tai maailmankatsomus - minusta sama asia) ei ole mikään ihmisestä irrotettava osa, vaan se on keskeinen osa sitä, miten ihminen on tässä maailmassa. Kieltä tarvitaan toisten kanssa kommunikoimiseen, ja maailmankuva tarvitaan, että ylipäätään voi toisaalta käsitteellistää maailman (tässä kohtaa maailmankuva ja kieli menevät limittäin) ja toisaalta siihen, että pystyy antamaan moraalisia arvioita asioista. Uskonnot ovat yksi tapa hoitaa tätä.
Miksi en kuitenkaan kannata kaikille yhteistä uskonto/elämänkatsomustietoa?
Uskonnon/maailmankatsomuksen/elämänkatsomuksen yksi erityispiirre, ja piirre, jonka se jakaa äidinkielen kanssa, on se, että jokaisella on sellainen, syntymästä asti, ja kenelläkään ei ole neutraalia positiota katsomuksen suhteen. Me kaikki joudumme kommunikoimaan äidinkielestämme lähtöisin, ja samoin lähtökohtiimme sisältyvä katsomus ohjaa merkittävästi näkemyksiemme kehittymistä. En sano, etteikö katsomus, tai äidinkieli, voisi muuttua, mutta neutraalia lähestymistapaa ei ole. Kyse on aina (valmiiksi tehtystä) valinnasta, johon voi myöntyä tai jota vastaan voi kapinoida. "Rationalismilla" ei ole tässä erityisasemaa, koska tässä on kyse aprioreista, niistä asioista, joita ratio ylipäätään pyörittelee.
Jos lähtisimme opettamaan kaikille yhteistä katsomusainetta, katsoisin, että sen tulisi heijastella ympäröivän yhteiskunnan katsomustilannetta.
Tämä tarkoittaisi ensinnäkin pienten uskontojen lähes totaalista marginalisointia, mutta myös nykyisenkaltaisen elämänkatsomustiedon loppua. Opetuksen rungon muodostaisi, ihan kulttuurisista ja historiallisista syistä, kristinusko - Suomi nyt sattuu olemaan yksi maailman luterilaisimmista maista. Toinen päähaara olisi varmaan konsumeristinen kapitalistinen itsepetos, joka tuntuu olevan tärkein kristinuskon kilpailija ja täydentäjä katsomusten saralla - siis tämä "mulle lisää, viis muista" -meininki. Kristitty minussa kutsuu sitä mammonanpalvonnaksi, he eivät varmaan kutsu sitä katsomukseksi ollenkaan, vaan järkevyydeksi. Mutta niinhän minäkin pidän kristinuskoa järkevänä ja rationaalisena tapana katsoa maailmaa.
Toiseksi: miten päätettäisiin, mistä näkökulmasta eri uskomusjärjestelmän esitetään? Niiden kannattajien näkökulmasta? Vai vastustajien? Vai kaikki uskomukset kaikista näkökulmista? Mitään neutraalia näkökulmaa kun ei ole. Länsimainen ajattelu on niin juutalaiskristillisen ajattelun läpäisemää, että minusta on aika turha haaveilla vaikkapa hindulaisuuden neutraalista esittämisestä; vieras on vierasta, koska emme ole siinä eläneet, ja koko hahmottamistapamme on uskonnon hapattama. Käytännössä "neutraalius" johtaisi oman katsomuksen olemassaolon kieltämiseen ja harhakuvitelmaan omasta neutraaliudesta koko muuhun maailmaan nähden.
Omasta näkökulmasta lähteminen ei silti ole täysin ongelmatonta, koska se tarkoittaa, että meidän on jossain vaiheessa soviteltava omaa näkökulmaamme toisten näkökulmiin ainakin käytännön tasolla: sallinko poikien uskonnolliset ympärileikkaukset vai en? (en tiedä. Kun toisaalta ruumiillinen koskemattomuus on korkealla, mutta antisemitismin ja islamofobian varjo on pitkä sekin) Pitääkö suvivirsi laulaa kevätjuhlassa? (hassua, jos ei lauleta, jo ihan perinteisistä syistä - ja mikä on se vaihtoehto? Uskonnollisten elementtien kieltäminen on ihan samanlaista katsomusten esilletuomista kuin niiden näyttäminenkin)
Minusta, feministinä, sosialistina ja kristittynä, on reilumpaa myöntää oma puolueellisuutensa, ja sanoa ääneen, mistä lähtökohdista tarkastelee asioita. Minusta muut uskonnot ja katsomusjärjestelmät kuin luterilainen kristinusko, enimmäkseen siten kuin minä sitä harjoitan, ovat väärässä, mikä enemmän, mikä vähemmän. Minusta on falskia väittää, että minä pystyisin suhtautumaan täysin neutraalisti vaikkapa islamiin tai ateismiin tai roomalaiskatolisuuteen tai Jehovan todistajiin. En tietenkään pysty, koska kaikki ovat jossain määrin omien katsomuksieni vastaisia katsomuksia.
En myöskään usko kenenkään muun vakuutteluihin neutraaliudesta - katsomuksen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Ajatus katsomusneutraaliudesta on minusta yhtä vitsikäs kuin ajatus siitä, että perhetaustalla ei ole vaikutusta elämässä menestymiseen, tai että sukupuolella ei ole väliä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja synnymme vapaina ja yhtäläisinä. Faktat puhuvat liian voimakkaasti vastaan.
Koska en usko katsomusneutraaliuteen ylipäätään, kannatan tässä maailmankatsomusten kirjossa sitä, että ainakin alakouluikäisiä lapsia kasvatetaan ensin oman perinteen katsomuksen mukaan, ja laajennetaan sitä sitten muihin katsomuksiin, sitä mukaa kun järki ja sydän kasvaa ymmärtämään muutakin kuin omaa. Vähän kuin vieraiden kielten opetus. Tietoisesti ja tietoisena omasta näkökulmasta katsoen. Jos ei ymmärrä omaa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti, on liian helppoa pistää kaikki muu sarjaan roskaa, jota minun ei edes tarvitse yrittää ymmärtää. Tai edes sietää.
[ETA viitteet]
Lauseeseen sisältyy kiintoisa (ja minusta virheellinen) käsitys siitä, mitä uskonto on. Uskonto, näiden Krohnien ja Kallioniemien puheenvuoroissa, näkyy jonkinlaisena vaihdettavana osana ihmisyyttä, ja sillä ei ole sen kummempaa yhteyttä ihmisen muuhun maailmankuvaan (paitsi ehkä taikauskoa tuottavana juttuna).
Toinen hauska sitaatti on "Nykyinen malli ei kerro välttämättä suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta, vaan perheiden kyvyttömyydestä jakaa elämänarvoja lasten ja vanhempien välillä." Krohnin ehdottama vastaus tähän on siis se, että poistetaan vanhempien elämänarvoja tukeva opetus koulusta - "Tällaisia kohtaamisia perheiden ei pitäisi antaa kouluille, vaan rakentaa uudenlaista vuoropuhelua perheiden sisällä." Krohn on tainnut kasvaa vähän porvallisemmassa perheessä kuin minä (olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri - elämä on vähän eri näköistä kun keskiluokan kulttuuri ei ole tuttu syntymäkodista lähtien); tuollainen "uudenlainen vuoropuhelu" edellyttää minun kokemukseni mukaan ainakin yhtä vanhempaa, jolla on humanistinen korkeakoulututkinto, koska uusien elämänmallien rakentaminen perheen sisällä vaatii sen verran isot sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit, että niitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole - eikä tule olemaan. Elämänarvojen uusintamisen jättäminen yksityisasiaksi on mielestäni samanlaista yksityistämistä kuin kaikille yhteisen ja yhtäläisen terveydenhuollon karsiminen - köyhimmät kärsivät eniten. Minusta se on moraalisesti väärin. (Jer.5:28-29)
Minusta maailmankuva (tai uskonto, tai maailmankatsomus - minusta sama asia) ei ole mikään ihmisestä irrotettava osa, vaan se on keskeinen osa sitä, miten ihminen on tässä maailmassa. Kieltä tarvitaan toisten kanssa kommunikoimiseen, ja maailmankuva tarvitaan, että ylipäätään voi toisaalta käsitteellistää maailman (tässä kohtaa maailmankuva ja kieli menevät limittäin) ja toisaalta siihen, että pystyy antamaan moraalisia arvioita asioista. Uskonnot ovat yksi tapa hoitaa tätä.
Miksi en kuitenkaan kannata kaikille yhteistä uskonto/elämänkatsomustietoa?
Uskonnon/maailmankatsomuksen/elämänkatsomuksen yksi erityispiirre, ja piirre, jonka se jakaa äidinkielen kanssa, on se, että jokaisella on sellainen, syntymästä asti, ja kenelläkään ei ole neutraalia positiota katsomuksen suhteen. Me kaikki joudumme kommunikoimaan äidinkielestämme lähtöisin, ja samoin lähtökohtiimme sisältyvä katsomus ohjaa merkittävästi näkemyksiemme kehittymistä. En sano, etteikö katsomus, tai äidinkieli, voisi muuttua, mutta neutraalia lähestymistapaa ei ole. Kyse on aina (valmiiksi tehtystä) valinnasta, johon voi myöntyä tai jota vastaan voi kapinoida. "Rationalismilla" ei ole tässä erityisasemaa, koska tässä on kyse aprioreista, niistä asioista, joita ratio ylipäätään pyörittelee.
Jos lähtisimme opettamaan kaikille yhteistä katsomusainetta, katsoisin, että sen tulisi heijastella ympäröivän yhteiskunnan katsomustilannetta.
Tämä tarkoittaisi ensinnäkin pienten uskontojen lähes totaalista marginalisointia, mutta myös nykyisenkaltaisen elämänkatsomustiedon loppua. Opetuksen rungon muodostaisi, ihan kulttuurisista ja historiallisista syistä, kristinusko - Suomi nyt sattuu olemaan yksi maailman luterilaisimmista maista. Toinen päähaara olisi varmaan konsumeristinen kapitalistinen itsepetos, joka tuntuu olevan tärkein kristinuskon kilpailija ja täydentäjä katsomusten saralla - siis tämä "mulle lisää, viis muista" -meininki. Kristitty minussa kutsuu sitä mammonanpalvonnaksi, he eivät varmaan kutsu sitä katsomukseksi ollenkaan, vaan järkevyydeksi. Mutta niinhän minäkin pidän kristinuskoa järkevänä ja rationaalisena tapana katsoa maailmaa.
Toiseksi: miten päätettäisiin, mistä näkökulmasta eri uskomusjärjestelmän esitetään? Niiden kannattajien näkökulmasta? Vai vastustajien? Vai kaikki uskomukset kaikista näkökulmista? Mitään neutraalia näkökulmaa kun ei ole. Länsimainen ajattelu on niin juutalaiskristillisen ajattelun läpäisemää, että minusta on aika turha haaveilla vaikkapa hindulaisuuden neutraalista esittämisestä; vieras on vierasta, koska emme ole siinä eläneet, ja koko hahmottamistapamme on uskonnon hapattama. Käytännössä "neutraalius" johtaisi oman katsomuksen olemassaolon kieltämiseen ja harhakuvitelmaan omasta neutraaliudesta koko muuhun maailmaan nähden.
Omasta näkökulmasta lähteminen ei silti ole täysin ongelmatonta, koska se tarkoittaa, että meidän on jossain vaiheessa soviteltava omaa näkökulmaamme toisten näkökulmiin ainakin käytännön tasolla: sallinko poikien uskonnolliset ympärileikkaukset vai en? (en tiedä. Kun toisaalta ruumiillinen koskemattomuus on korkealla, mutta antisemitismin ja islamofobian varjo on pitkä sekin) Pitääkö suvivirsi laulaa kevätjuhlassa? (hassua, jos ei lauleta, jo ihan perinteisistä syistä - ja mikä on se vaihtoehto? Uskonnollisten elementtien kieltäminen on ihan samanlaista katsomusten esilletuomista kuin niiden näyttäminenkin)
Minusta, feministinä, sosialistina ja kristittynä, on reilumpaa myöntää oma puolueellisuutensa, ja sanoa ääneen, mistä lähtökohdista tarkastelee asioita. Minusta muut uskonnot ja katsomusjärjestelmät kuin luterilainen kristinusko, enimmäkseen siten kuin minä sitä harjoitan, ovat väärässä, mikä enemmän, mikä vähemmän. Minusta on falskia väittää, että minä pystyisin suhtautumaan täysin neutraalisti vaikkapa islamiin tai ateismiin tai roomalaiskatolisuuteen tai Jehovan todistajiin. En tietenkään pysty, koska kaikki ovat jossain määrin omien katsomuksieni vastaisia katsomuksia.
En myöskään usko kenenkään muun vakuutteluihin neutraaliudesta - katsomuksen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Ajatus katsomusneutraaliudesta on minusta yhtä vitsikäs kuin ajatus siitä, että perhetaustalla ei ole vaikutusta elämässä menestymiseen, tai että sukupuolella ei ole väliä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja synnymme vapaina ja yhtäläisinä. Faktat puhuvat liian voimakkaasti vastaan.
Koska en usko katsomusneutraaliuteen ylipäätään, kannatan tässä maailmankatsomusten kirjossa sitä, että ainakin alakouluikäisiä lapsia kasvatetaan ensin oman perinteen katsomuksen mukaan, ja laajennetaan sitä sitten muihin katsomuksiin, sitä mukaa kun järki ja sydän kasvaa ymmärtämään muutakin kuin omaa. Vähän kuin vieraiden kielten opetus. Tietoisesti ja tietoisena omasta näkökulmasta katsoen. Jos ei ymmärrä omaa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti, on liian helppoa pistää kaikki muu sarjaan roskaa, jota minun ei edes tarvitse yrittää ymmärtää. Tai edes sietää.
[ETA viitteet]
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Sekalaista kiipeilypohdintaa eli rentous, ihanuus ja pelko.
Aloitin ulkokauden jokin aika sitten boulderoimalla; aloitus myöhästyi koska sairastin influenssaa kaksi viikkoa (H3N2, kuole!), mutta pääsin ulos, lopulta.
Boulderointi on treenimääristä päätelleen suurin rakkauteni. Tänä keväänä kiikku on kulkenut oikeastaan aika kivasti, lähtökohdat (se riivatun sairaus) huomioiden. Viime vuonna hankalilta tuntuneet reitit taittuvat helpon tuntuisesti, ja erityisesti toppaamiset sujuvat paljon näppärämmin kuin ennen.
Liikkuvuutta pitäisi parantaa - vaikka tykkään venyttelemisestä, en silti tee sitä tarpeeksi. Työ ja perhe vievät aikaa, ja kun minusta on myös kiva lukea kirjoja, tunnit vuorokaudessa eivät meinaa millään riittää (nukkumisesta en tingi).
Trädikauden ajattelin aloittaa rennosti harjoitusreiteillä, mutta varsinainen haasteeni tänä vuonna on hiukkasen vaikeampien reittien yrittäminen. Minä olen kaikkein luonnollisimmin varma flash/onsight -sortin kiipeilijä, ja oikeasti se on aika rajoittavaa. Iso osa kiipeämisestäni löpsähtää sellaiseksi rennoksi kruisailuksi (ja se on kivaa, ei siinä mitään), mutta siinä ei kehity.
Mistä päästään kunnianhimooni. Minusta on ihanaa kiivetä rennosti. Mutta minusta on myös ihanaa kiivetä kovaa. En tosin ole ihan varma motivaationi rakenteesta: tykkäänkö kovaa kiipeämisestä an sich vai onko niin, että kun kiipeän kovaa (painotan nyt vielä, että kovaa minun kannaltani, ei siis todellakaan mitään 7c flasheja), tulen taitavammaksi ja sitten osaan kiivetä rennosti vaikeampia ongelmia. Täytyy varmaan kiivetä kovaa niin ehkä se siitä selviää. Rennosti kiipeäminen on...
[tässä kohdassa pikku päähäni tuli uusia ajatuksia]
Öhöm. Meinasin kirjoittaa, että rennosti kiipeäminen on aina ihanaa, mutta eihän se ole niin. Rennosti kiipeäminen on välillä kivaa, mutta jos en tee muuta, se alkaa turhauttamaan. Se on jo alkanut turhauttaa. Eli huomautus itselle: nyt sitä hankalampaa trädiä ja boulderia kehiin.
Sitten on myös tämä sosiaalisuuskysymys. Olen siinäkin vähän hajanaista mieltä: toisaalta on ihan kiva kiivetä porukalla, mutta oikeasti hienoimmat kokemukseni ovat tulleet yhden kaverin kanssa, tai yksin kiivetessä. Eka trädiliidi: yksi kaveri. Eka onsightini: yksi kaveri. Värttinäluun murtaneen reitin lähettäminen: yksi kaveri. Hulluna ranettaminen: yksi kaveri. Tässä taitaa olla tietty kaava. Paitsi että kaikki nuo jutut (ja kasa muita) ovat tapahtuneet yhden kaverin kanssa, niihin kaikkiin liittyy myös itsensä voittaminen, uusien asioiden tekeminen ja tietty annos pelkoa.
Olenkohan minä jonkun sortin pelkonarkkari?
Boulderointi on treenimääristä päätelleen suurin rakkauteni. Tänä keväänä kiikku on kulkenut oikeastaan aika kivasti, lähtökohdat (se riivatun sairaus) huomioiden. Viime vuonna hankalilta tuntuneet reitit taittuvat helpon tuntuisesti, ja erityisesti toppaamiset sujuvat paljon näppärämmin kuin ennen.
Liikkuvuutta pitäisi parantaa - vaikka tykkään venyttelemisestä, en silti tee sitä tarpeeksi. Työ ja perhe vievät aikaa, ja kun minusta on myös kiva lukea kirjoja, tunnit vuorokaudessa eivät meinaa millään riittää (nukkumisesta en tingi).
Trädikauden ajattelin aloittaa rennosti harjoitusreiteillä, mutta varsinainen haasteeni tänä vuonna on hiukkasen vaikeampien reittien yrittäminen. Minä olen kaikkein luonnollisimmin varma flash/onsight -sortin kiipeilijä, ja oikeasti se on aika rajoittavaa. Iso osa kiipeämisestäni löpsähtää sellaiseksi rennoksi kruisailuksi (ja se on kivaa, ei siinä mitään), mutta siinä ei kehity.
Mistä päästään kunnianhimooni. Minusta on ihanaa kiivetä rennosti. Mutta minusta on myös ihanaa kiivetä kovaa. En tosin ole ihan varma motivaationi rakenteesta: tykkäänkö kovaa kiipeämisestä an sich vai onko niin, että kun kiipeän kovaa (painotan nyt vielä, että kovaa minun kannaltani, ei siis todellakaan mitään 7c flasheja), tulen taitavammaksi ja sitten osaan kiivetä rennosti vaikeampia ongelmia. Täytyy varmaan kiivetä kovaa niin ehkä se siitä selviää. Rennosti kiipeäminen on...
[tässä kohdassa pikku päähäni tuli uusia ajatuksia]
Öhöm. Meinasin kirjoittaa, että rennosti kiipeäminen on aina ihanaa, mutta eihän se ole niin. Rennosti kiipeäminen on välillä kivaa, mutta jos en tee muuta, se alkaa turhauttamaan. Se on jo alkanut turhauttaa. Eli huomautus itselle: nyt sitä hankalampaa trädiä ja boulderia kehiin.
Sitten on myös tämä sosiaalisuuskysymys. Olen siinäkin vähän hajanaista mieltä: toisaalta on ihan kiva kiivetä porukalla, mutta oikeasti hienoimmat kokemukseni ovat tulleet yhden kaverin kanssa, tai yksin kiivetessä. Eka trädiliidi: yksi kaveri. Eka onsightini: yksi kaveri. Värttinäluun murtaneen reitin lähettäminen: yksi kaveri. Hulluna ranettaminen: yksi kaveri. Tässä taitaa olla tietty kaava. Paitsi että kaikki nuo jutut (ja kasa muita) ovat tapahtuneet yhden kaverin kanssa, niihin kaikkiin liittyy myös itsensä voittaminen, uusien asioiden tekeminen ja tietty annos pelkoa.
Olenkohan minä jonkun sortin pelkonarkkari?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)