Miksi julkisella puolella Suomessa käytetään niin paljon Liferaytä?

Tätä ihmetellään aina silloin tällöin, ja koska olen töissä noin lakiteknisesti julkisella sektorilla, ajattelin vähän avata syitä tähän valintaan - koska olen itsekin ollut tekemässä vastaavaa valintaa, ja koska ymmärrän (siis sympatiseeraan) oikein hyvin julkisen sektorin logiikkaa tässä asiassa:

1. iso osa julkisen puolen sivustoista on amatöörien toimittamia. Ei vaan ole mitään ammattitiedottajia tekemään kaikkea, vaan ison osan tekevät ihan amatöörit, joita on vieläpä iso lauma. Tämän luulisi olevan etu Wordpressille, mutta...
2. sivustot tuppaavat olemaan aika isoja kokonaisuuksia, ja niissä pitää olla aika lailla struktuuria. Tästä on toki poikkeuksia, mutta vaikkapa evl.fi - kamoon, siinähän on ihan hirveästi tavaraa, josta vain pieni osa on edes jotenkin blogityyppistä. Liferay on tosi hyvä laittamaan sivuston päivittäjän järjestelemään sisältöä, koska sisältö on irti rakenteesta. Joka vie kolmanteen pointtiin:
3. MVC. Julkisen puolen sivustojen ostajissa on aika paljon tietohallinnon ammattilaisia, ja julkisella puolella yleensä kyllä ymmärretään, että teknologinen velka tulee ja puree kintusta kovaa. MVC on sellainen lähestymistapa, että vaikka järjestelmän kanssa tulee joskus ongelmia, tietonsa voi yleensä kiikuttaa johonkin toiseen järjestelmään ja antaa uudelle järjestelmälle kasan sääntöjä, ja pim, sivusto käy ja kukkuu taas. Case in point: valomerkki.fi (Plone) -> kirkkojakaupunki.fi (Liferay). Dataa siiirtyi noin yksitoista gigaa, metadata säilyi, linkitkin pysyivät enimmäkseen ehjinä. Sisällön rakenteisuus säilyi. Tätä on vaikea ylikorostaa tiedonhallinnan ja pitkän elinkaaren kannalta.
4. Elinkaari. Julkisella puolella asioiden elinkaari on esimerkiksi kymmenen vuotta, ei kolme tai edes viisi. Jos tiedot pysyvät mukana vuosia, se on pelkästään positiivista. Kaiken tekeminen uusiksi muutaman vuoden välein ei ole oikein optio jos henkilökuntaa uudelleen tekemiseen ei ole.
5. Liferay on "valmis". Sen perustoimintalogiikalle ei tarvitse yleensä tehdä mitään, vaan siitä saa useimmat toiminnallisuudet ulos out-of-the-box ilman ylimääräistä koodaamista. Totta kai koodaamalla saa juuri sitä mitä tahtoo, mutta samalla saa...
6. ...teknologista velkaa. Kun teetätät just mitä tahdot (ja Wordpress ja Drupal ja kaikki frameworkit vievät tähän), saat kaupanpäällisinä myös riippuvuussuhteen ohjelmistotoimittajaan. Ei se nyt niin kiva asia ole, vaikka ohjelmistofirmat ovatkin enimmäkseen ihan ok putiikkeja.
7. Mikä olisi paketista valmis vaihtoehto Liferaylle? WebSphere? Ihan jumalattoman kallis, paitsi jos teet todella isoa järjestelmää. Plone? Sitä ei saa enää Suomesta. Episerver? Mjoo, ehkä. Sivuviidakko? Toki, se on ihan realistinen vaihtoehto. Liferayssa on vaan enemmän integraatiopintoja.

Lisäksi: räätälintyönä teettäminen on hyvä ajatus, jos omat prosessit ovat oikeasti sellaiset, että softa kannattaa laittaa noudattamaan niitä, mutta jos prosessit voidaan mukauttaa ohjelmistoon ja ohjelmiston perusprosessit ovat fiksunoloiset, niin totta kai kannattaa ottaa valmisohjelmisto. Ei kukaan varmaan väsää yleisluontoisia käppyröitään millään erityisesti siihen valmistetulla ohjelmistolla, vaan tyypillisesti taloushallinto murskaa numeroitaan Excelillä. Valmiilla paketilla.

Mitä kirkko tarvitsee - ei ainakaan lisää puhetta

Evlut kirkolla on kaksi ongelmaa, ja ne ovat lyhyesti: 1) aktiivit ja palkattu henkilökunta on enimmäkseen ihan pihalla siitä, miten seurakuntalaiset ja suomalaiset ylipäätään elävät ja sen takia eivät osaa puhua semmoisella kielellä, että joku ulkopuolinenkin ymmärtää, mistä on kyse ja 2) toimintaa ei saada muutettua vastaamaan jäsenten tarpeita (tunnetaan myös nimellä päättämättömyys). Pikkuongelmia, tai oireita ongelmista, ovat tuskailu kielenkäytön kanssa (asiakas on ruma sana ja sitä ei saisi käyttää, vaikka osa jäsenistä takuulla mieltää itse itsensä asiakkaiksi) ja konkreettisen mittaamisen lähes totaalinen puute. Jäsenmäärää mitataan, mutta eihän se mikään toiminnan mittari ole, lähinnä yleisindikaattori siitä, että jep, enimmäkseen ei olla onnistuttu, vuosikymmeniin.

Olen työni takia päässyt penkomaan Kotimaan Jäsen 360 -materiaalia (ihan semmoinen normisegmentointi suomalaisista uskonnollisten asenteiden suhteen, kaverina kaikenlaisia elämäntapaindikaattoreita), ja minua on valistettu, että palkatut työntekijät ovat aika reippahasti siellä uskollisten (lue: konservatiivien) puolella. Tulos ei yllätä yhtään.

Päättämättömyydestä löytyy esimerkkejä niin, että surettaa - naisten pappeus, homot, erilaiset muutoshankkeet joita on paljon, mutta joista mikään ei tunnu johtavan toiminnan muuttumiseen millään lailla. Varsinkin jonkin asian tekemisen lopettaminen tuntuu olevan täysin mahdoton juttu: kun jotain on kerran aloitettu, sitä puuhataan kunnes kuollaan. Ja kun mitään ei mitata - ainakaan euroissa - mistään ei tule myöskään signaalia, että nyt yritetään ratsastaa kuolleella hevosella. Välillä käy mielessä, että mittareita ei edes haluta, koska niistä kävisi niin ikäviä asioita ilmi. Samaan aikaan, tietysti, selitetään että eihän hengellisiä asioita voi mitata. Ei voi, ei. Mutta kävijämääriä voi, ja tavoitettuja ihmisiä voi, ja käytettyä työaikaa voi. Ja mittaustulosten perusteella voi arvioida toimintaa ja tehdä muutoksia toimintaan. Jos onnistuu välttämään mittaamisen, ei tarvitse arvioida eikä varsinkaan muuttaa mitään.

Jos olisin ylin styranki ja luterilaisten paavi, ja minulla olisi kaikki valta maan päällä (maan päällä riittää kyllä, kiitos vaan), määräisin, että ensiksi laitettaisiin kirkon hengelliset työntekijät tutustumaan nykymaailmaan ja nykyihmisiin sellaisina kuin ne ovat. Apua saisi varmaan esimerkiksi sosiologiasta, sukupuolentutkimuksesta, kulttuurintutkimuksesta ja yhteiskuntatieteistä ylipäätään. Ei mitään teologisia vänkyröintejä tähän väliin.

Seuraavaksi pakottaisin johdon tekemään työnsä, eli päättämään painopisteistä, perustellen ne jäsenistön selvitetyillä ja perustelluilla tarpeilla. Eli vaatisin kaikesta ns. business caset. Jos johtoa ei huvittaisi tämä, tai johto ei saisi tätä aikaan, johto menisi vaihtoon. Ei ole mitään järkeä tehdä mitään musta tuntuu -menetelmällä. Evlut kirkko saa jäsenmaksuina (eli kirkollisverona) rahaa, ja se pitää käyttää vastuullisesti eikä mihinkään epämääräiseen "kun näin on ennenkin tehty" -touhuun. Veikkaan, että jumalanpalvelukset, toimitukset ja ihmisten auttaminen ja suuri osa tukitoiminnoista pysyisivät (kaikille on helppoa tehdä business case kirkon lähtökohdista), mutta kaikki muu muuttuisi.

Sitten komentaisin kaikki kertomaan näistä jutuistaan, minkä tyylisestä jutusta on kyse. Eli onko joku kirkollinen juttu esim. enemmän hihhulointia (kädet ylös ja kielillä puhumaan), pylvään takana murjottamista tai vaikka helvetin tulen julistusta. Tai esim. antirasistista. Tässä takana semmoinen ajatus, että nämä - näin veikkaan - ovat mahdottoman tärkeitä erotteluja sille porukalle, joka harkitsee kirkollisessa tilaisuudessa poikkeamista tai muuten sekaantumista kirkkoon. Nämä tyylit pitäisi tietenkin selvittää tuossa ensimmäisessä vaiheessa noilta ns. maallisilta tutkijoilta, ja näitä pitäisi muutella sitä mukaa kun maailma muuttuu, eli jatkuvasti.

Nyt evlut kirkko ei kerro tapahtumiensa ja osallistumismahdollisuuksien sisällöstä oikeastaan muuta kuin muotoseikat, ja se on vähän kuin ilmoittaisi että "konsertti ensi viikolla torstaina kello 19 siellä ja siellä". Mitäpä sitä kertomaan, mitä musiikkia siellä soitetaan ja kuka soittaa. Aktiivit tietysti osaavat suodattaa mieleiset tapahtumat tuttujen tyyppien nimillä (ai siellä on Huttunen, siitä en tykkää, meen tuonne missä on Möttönen mieluummin), mutta eihän kukaan vähänkään kirkollisesta touhusta vieraantunut (lue: lähes kaikki suomalaiset) tuollaista osaa tai viitsi tehdä. Varminta ja turvallisinta on olla menemättä, koska mistä sen tietää millainen kaheli siellä on vastassa. Kauneimmat joululaulut, joulukirkot ja pääsiäiskirkot ovat enimmäkseen ok, koska niissä pakollinen muoto on niin vahva - ei tarvitse pelätä mitä ihmettä siellä tapahtuu jos sinne menee. Kuka ostaa hengellisen sikansa säkissä? Niin-pä.

RPi 3 + F23 + MPD

Eli kuinka saada varsin pikkuinen ja varsin siedettävän näköinen musiikkisoitin ja tiedostopalvelin olohuoneeseen.

Olohuoneessani on ollut tietokone viimeiset... 10 vuotta? Ainakin. Se on ollut iso ja luotettava HP:n työasema, mutta onhan se, no, iso. Ja vanha. Ja yhä meluisampi. Sain koneen aikoinaan hyvältä ystävältä, se oli poistettu muusta käytöstä ja oli menossa romutettavaksi - 10 vuotta sitten.

Olin myös katsellut uteliaasti RPi:ä, tuota pikkuista ARM-prosessoriin perustuvaa tietokonetta, ja miettinyt useamman kerran, olisiko siitä kotipalvelimen (tunnetaan myös nimellä datasaavi) korvaajaksi. RPi:t ovat aika halpoja, viiden kympin molemmin puolin, joten päätin kokeilla.

Kannoin kaupasta kotiin RPi 3:n, kotelon, virtalähteen (ihan tavallinen USB-laturi), MicroSD-muistikortin ja telakan parille SATA-levylle; tarkoitukseni oli laittaa vanhassa HP:ssa olevat, varsin uudet levyt kiinni RPi:n. Komponenttien kytkeminen oli ihan triviaalia, laita johdot kiinni, työnnä levyt telakkaan ja siinähän se. Laitoin myös näppäimistön ja hiiren kiinni RPi:n. Seuraavaksi piti asentaa käyttöjärjestelmä MicroSD-kortille.

Olin päättänyt, että jos vain mahdollista, myös RPi tulisi toimimaan Fedoralla, koska olen tottunut Fedoraan, tiedän sen oikut ja metkut ja se on mielestäni aika elegantti ylläpidettävä (en tosin vieläkään tiedä pitäisikö systemd:stä ja pulseaudiosta pitää vai ovatko ne hävityksen kauhistus, CUPSin ohella. Osa minusta haluaisi että SysV, ALSA ja lprng toimisivat ikuisesti).

Tuumasta toimeen, sopiva levykuva lataukseen täältä. Desktop, Fedora Workstation. Se ehkä osoittautuisi pikkaisen epäoptimaaliseksi, mutta GNU/Linuxeihin on niin helppo pultata lisää osia, että se ei huolettanut vähääkään. Sitäpaitsi olin utelias näkemään, miten RPi 3 selviää Gnome 3:sta.

Seuraavat osat tein virallisen RPi 2:lle tarkoitetun ohjeen mukaan. Näin jälkikäteen siitä firmware-masterista kannattaa kopioida SD-kortille myös /opt, koska siellä on kaikenmoista RPi:n spesiaalisoftaa, eli

cp -r firmware-master/opt/* /tmp/rpi/opt/ 

olisi ollut ihan fiksu juttu. Tein sen sitten myöhemmin.

Seuraavaksi laitoin RPi:n kiinni verkkoon (perinteisellä Ethernet-johdolla), laitoin SD-kortin sisään, kytkin telkkarin RPi:n HDMI-liitäntään ja laitoin virrat päälle.

Sehän käynnistyi ihan kuten pitikin! Kliksuttelin Fedoran asennusohjelman loppuun ja seurasin virallisen ohjeen loppuun, poistin Fedoran kernelin (tämä tuntui todella omituiselta koska normaalisti kernelin poistaminen tekee koneesta käynnistämiskelvottoman, mutta tässähän poistettiin vain Fedoran versio kernelistä, ei sitä firmware-masterista kopioitua oikeaa, käytössä olevaa kerneliä), päivitin Fedoran paketit (tähän meni melkein tunti), asensin rpi-updaten ja käynnistin koneen uudestaan.

Seuraavaksi laitoin sshd:n päälle:

# systemctl enable sshd.service

# systemctl start sshd.service

ja nakertelin palomuurin mieleisekseni:

# firewall-cmd --permanent --new-zone=home

# firewall-cmd --zone=home --add-source=192.168.0.0/24

# firewall-cmd --zone=home --add-source=192.168.0.0/24 --permanent

(eli samasta lähiverkosta voi tulla sisään ssh:lla, lisäsin sinne kaikenmoista muutakin mutta sitä en näin julkisesti jaa)

Asensin ssh-avaimet ja testasin, että pääsen kodin muilta koneilta kirjautumaan RPi:n. Hienosti toimi!

Seuraavaksi lisäsin telakassa olevat levyt /etc/fstabiin (eli kerroin, mikä levy laitetaan kiinni mihinkin hakemistoon, mm. näin:

/dev/sdb1                    /home/kuvat    ext4         defaults,noatime 0 0

ja sitten pääsinkin askartelemaan nfs:n mieleiseeni tilaan. No, laiskana kopioin vaan edellisestä palvelimesta /etc/exportsin, käynnistin nfs:n ja kokeilin, että talouden muut masiinat löysivät levyt edelleen. Eivät löytäneet. Koska, doh, en ollut avannut palomuuria. Joten:

# firewall-cmd --zone=home --add-service=nfs

ja yhteiset levytkin löytyivät taas. Perään vielä

# firewall-cmd --permanent --zone=home --add-service=nfs

niin löytyvät myös uudelleenkäynnistyksen jälkeen.

Tähän asti jokseenkin tavanomaista ja tylsää, vaihdoin tosin screenin tmuxiin emacs-sessiotani varten, mutta tästä alkoi itselleni kiintoisa vaihe, halusin nimittäin jonkun mukavan ratkaisun, jolla voin soitella levyllä lojuvaa musiikkikirjastoani (kyllä, minulla on myös Spotify Premium ja Chromecast, mutta siellä ei ole kaikkea). Joten:

- asensin rpmfusionin (ohjeet, Command line setup using rpm, Fedora 22 and later)
- asensin mpd:n:

dnf install mpd

- asensin mpc:n

dnf install mpc

ja aloin säätämään mpd:tä (mpd.conf). Ja ääniä.

Ääni, Linuxissa, on varmaan iäisyystuskailun aihe. Niin nytkin. Ei pihahdustakaan, ja kun kysyin järjestelmältä, että olisikohan joku äänilaite käytettävissä (aplay -l), vastaus oli että ei mittään ole, ei ollenskaan. Seuraavaksi tillistelen, että olisikohan kernelin moduli ladattuna. Modulin nimi on snd_bcm2835 - ei löydy ytimestä (lsmod). Modulin saa ladattua (modprobe snd_bcm2835) ja sen voi laittaa latautumaan automaagisesti: lisää tiedosto /etc/modules-load.d/snd_bcm2835.conf, jonka sisässä lukee seuraavat taikasanat:

#load Raspberry Pi sound module
snd_bcm2835

Ei ääntä. Lievää manailua ja ärtymystä ja googlettamista. Toiset luulevat, että nörtit osaavat kaiken, mutta paljastan nyt, että me osaamme googlettaa. Plus olemme hirveän härkäpäisiä. Noin puolen tunnin ähertämisen tuloksena löydän tälle sivulle, jossa on uusi taikasana dtparam=audio=on, joka siis kirjoitetaan tiedostoon /boot/config.txt ja käynnistetään RPi uudestaan.

Ei ääntä.

Tarkistetaan vielä kerran, että äänijärjestelmälle on sanottu, että yritä nyt pliis soittaa sitä ääntä sen kuulokeliitännän kautta:

amixer -c 0 cset numid=3 1

Soitellaan testiääntä (speaker-test), ei pihahdustakaan - mutta ei virheilmoituksiakaan. Tähän asti äänikomennot ovat tuottaneet lähinnä virheilmoituksia.

Kunnes valkenee. Minähän otin irti nää johdot kun purin edellisen koneen pois. Jonnekin se äänijohto menee RPi:n kyljestä, mutta tarkistetaan se nyt vielä.

Johto meni tietysti ihan väärään liittimeen vahvistimessa, ja kun johdon laittoi oikeaan paikkaan, jo alkoi tulla ääntä. Haluan varmaan joskus vielä vähän hifimpää, mutta tämä välttäisi nyt.

Sitten mpd. Tämä otus tarvitsee asetustiedoston (minä ajan sitä toistaiseksi normikäyttäjätunnuksella koska olen laiska, ja koska mpd:n laittaminen toimimaan omalla tunnuksellaan näyttäisi olevan aikamoinen askartelu jonka lopputuloksesta ei oikein ole varmuutta, ja taas yhden softan debuggaaminen, juuei), johon kirjoittelin tämmöisiä:

db_file <tähän sopiva tiedostonimi, muista että hakemiston pitää olla olemassa>
log_file <sama kuin edellä>
music_directory "/var/mp3"
playlist_directory "/var/mp3"
state_file <sama kuin edellä>
pid_file <sama kuin edellä>
restore_paused "yes"

bind_to_address <RPi:n ip-osoite>
bind_to_address "127.0.0.1"

audio_output {
  type "alsa"
  name "MPD"
  device "hw:0,0"
}

Ja sitten vaan mpd komentona ja odottelemaan, että se ehtii indeksoida kaikki popit. Odotellessa kannattaa avata palomuuri:

# firewall-cmd --permanent --zone=home --add-port=6600/tcp

ja

# firewall-cmd --zone=home --add-port=6600/tcp

Asensin puhelimeen MPDroidin, kerroin sille, mistä RPi:n löytää (eli se ip-osoite) ja pim, puhelin alkoi toimia kauko-ohjaimena RPi:n hallinnoimalle levykokoelmalle!

Koska elelen myös emacsissa, annoin toki komennon M-x mpc, ja sieltähän ne musat löytyivät sieltäkin. Kivointa tässä MPD:ssä on se, että soittojono on yhteinen ja kaikki samassa verkossa olevat pääsevät siihen käsiksi. Ja MPD:lle löytyy myös hyvä Windows Phone -kontrolliohjelma (Chimney), joten myös puoliso voi renkata musiikkeja työpuhlulla.

Ja koska kasa teknologiaa ei ole mikään silmänilo, hain Habitatista arkistolaatikon ja nostelin osaset sinne. Kansi on sen verran väljä ja laatikossa on raot, joten lämpö tuskin tulee ongelmaksi. Mittasin kuitenkin varuilta lämmöt ilman koteloa:

/opt/vc/bin/vcgencmd measure_temp

Tulos oli 49,4°C. Kotelon kanssa ollaan korkeimmillaan käyty 53,4°C:ssa, ja normaalisti lämpö on tuollaiset 50,5°C, joten en ole huolissani. Yksi aste ei maata kaada. Jos tämä alkaa vaivata minua, laitan RPi:n jäähdytyslevyt ja teen koteloon lisää reikiä.

Suunnitelmat ja kuinka ne muuttuvat

Minusta on kiva suunnitella asioita ja miettiä valmiiksi, mitä suunnilleen tulee tapahtumaan. En, noin yleensä ottaen, pidä itseäni kauhean joustavana ihmisenä. Olin väärässä. (Olen aika usein väärässä itseni suhteen, mutta enhän minä siitä mitään opi.)


Vaeltelin ja kiipesin viikon verran Alpeilla. Tarkoitukseni oli ensin kävelellä Signal de La Gravelle, sitten Roc Noirille ja sitten Aiguille du Goléonille. Lopuksi ajattelin kiivetä Grande Ruinelle.

En tehnyt mitään noista asioista. Reissu oli yhtä kaikki haastava ja hyvä.

Mitä tapahtui? Yllättävät inhimilliset seikat muuttivat asioita matkan aikana, ja en voinut toteuttaa suunnitelmiani kuten olin ajatellut. Huomasin ilokseni, että pystyin joustamaan suunnitelmistani ja tekemään uusia lennosta, ja kykenin myös puhumaan muutoksien herättämistä tunteista ja ajatuksista.

Matkalla monta lahjaa minulle: eräs ystävyys syveni ja vahvistui, syntyi uusi kumppanuus (hi, Julien!), tutustuin moneen mukavaan uuteen ihmiseen ja kiipesin itseäni hämmästyttävällä tasolla. Kävimme ystävän kanssa jäätikön kautta hienolla harjanteella kahdestaan, omin voimin (eka kerta). Kiipesin ensimmäistä kertaa via ferrataa. Kiipesin mielestäni tyylikkään ja virkistävän ilmavan harjanteen. Laskin mäkeä jäätiköllä! (c'est culing en français, haha). Ennen kaikkea opin lisää sopeutumista ja tilanteen huomioon ottamista, omista tavoitteistani tinkimättä.

Ehkä opin avoimuutta maailmalle?


I like to plan things beforehand, think things through. I don't, as a rule, think of myself as a very flexible person. Well, I was wrong about that (add that to the long list of my mistakes).

I had plans for my climbing trip to the Alps, and basically none of my plans came through. Yet the trip was immensely enjoyable, fun and I learnt a lot. I deepened a friendship. I made new companions and acquaintances. I'm still rather amazed at the level I can climb easily at, and I'm beginning to be a bit proud of my mental strength. The food was obviously very good, and I also managed to slide down a glacier on my bottom - like I was a little girl again.

Above all, I went with what I got and enjoyed it immensely. So, not a bad trip at all, and probably mentally even more of a success than it was climbing-wise. And it was by no means a failure on that front, either.

This route was to me the high point of it all, airy and sustained. Highly recommended if you're into air, some downclimbing and thinking while you climb.

Pointe Trifide, traversée des arêtes, AD/II

Asiakkaat ja segmentit

Joo, niinhän se on, että kirkon kannattaisi käyttää (omiin tarkoituksiinsa) näitä kaupallisia konsepteja ja välineitä, mutta kehnolta näyttää, koska ylipäätään minkälainen tahansa edes jossain määrin objektiivinen tarkastelu herättää voimakkaita kieltoreaktioita: ihan väärin ovat segmentit ja asiakkaista ei saa puhua ja palveluista ei saa puhua. Viis siitä, että iso osa jäsenistöstä hahmottaa asiat niin, siitä ei saa välittää - paitsi ah-niin-alentuvasti; siis niin, että nämä asiakkaaksi itsensä näkevät ihmiset pitää äkkiä opettaa ajattelemaan samalla tavalla kuin sisäpiiri. En oikein näe siinä projektissa toivoa, paitsi tietenkin, jos sisäpiiri suostuu ensin opettelemaan näiden asiakkaiksi itsensä mieltävien kielenkäytön ja ajattelutavan. En oikein usko. Sisäpiiri ei pysty näkemään sisäpiiriyttään ainaakan vielä.

Vaan, minä lähden taas kesällä Ranskaan! Samaan kylään kuin kerran ennenkin, samaan kansallispuistoon, mutta nyt a) aikaa on enemmän ja b) kunto on parempi ja c) akklimatisoin vaeltelemalla neljä päivää kaverin kanssa. Melko muikeaa!

Get Lucky

 

(Arêtes de la Bruyère, harjanteelta pohjoiseen päin, järven nimi on mielikuvituksellisesti "Le Grand Lac")

Eli paluu bloggaamiseen. Ensin alppinismikuulumiset.

Ranskassa viime syksynä oli mukavaa. Ruoka oli hyvää (duh), ihmiset mukavia ja kiipeäminen oli ihan mielettömän hauskaa.

Kokemuksen sulattelu on vienyt aikaa. Huomasin monia asioita:

• jospa oisin kärsivällinen ja antaisin enemmän aikaa akklimatisoitumiselle? Jospa oisin. Lähden merenpinnan tasolta, nousen noin 1500 metriin, tempaisen seuraavana päivänä 2700 metriin ja heitän muutaman kilometrin lenkin siellä (noin 300 verttimetriä) ja sitten kiivetään 2500 metrissä. Eipä se mitään, mutta kun tuon jälkeen nousee seuraavana päivänä 3200 metrin kautta 3700 metriin, alkaa tuntua pikkuisen... pahalta. Tuhatkaksisataa metriä päivässä on liikaa, erityisesti kun viimeiset 500 metriä mennään omin voimin kiiveten. Eläessään oppii, kai?
• nyt otin mukaani tarpeeksi vettä. Toisin kuin edellisellä kerralla, Soreillerilta laskeutuessani. Pisteet siitä!
• varusteetkin toimivat, ja kaikki oli riittävän tukevaa tekoa (köh, kengät, köh), eikä kuitenkaan liioitellun kovaa tekoa. Pisteet siitäkin!
• ensin vähän vierastin ranskalaisen oppaan kanssa kiipeämistä, mutta minä ujoilen kaikkea uutta. Kun pääsimme kiipeämään, oli hirmu hauskaa! Ranskantaitoni riitti mainiosti, ja henkilökemia toimi - toivottavasti myös hänelle (Robin Molinatti; un guide superbe. Compétente, amiable, très, très professionnel).
• kyllä olisi hienoa kun aerobinen kunto olisi kovempi. Voisi mennä kevyemmin ja nopeammin.
• nopeus on kivaa! Mentiin reitit opaskirja-aikoihin: Arêtes de la Bruyèrelle (Traversée Nord-Sud, ihan se normireitti, topo Hervé Galleyn Escalade Plaisir, Alpes françaises du Nord) aamulla, iltapäivällä espressot hotellilla. Escalade plaisir, todellakin! Eka köydenpituus oli lievästi hankalampi (siis siitä ekan tornin alapuolelta alkavasta halkeamasta oikealle, tornin viereen) melko kuluneiden otteiden takia, muuten harjanne on hauskaa ja helppoa kiivettävää.
• kalkkikivellä kiipeäminen on ihan erilaista kuin graniitilla kiipeäminen. Ainakin tuo kanervaharjanne on melko liukasta kiveä verrattuna suomigraniittiin, ja kitkan sijaan pitikin olla tarkkana otteiden kanssa. Otteita sitävastoin riitti.

Ai miksi Get Lucky? Se sattui soimaan hissin yläaseman ravintolassa, kun palasin Râteaulta...

Inttäjien valtakunta, eli miksi en "keskustele" kirkollisilla keskustelupalstoilla

Käsiini sattui tämän viikon Kotimaa-lehti, ja lukaisin sieltä Rebekka Naatuksen kolumnin "Liberaalia lässytystä". Kolumnin teaser on julkaistu myös verkossa, mutta koko jutun lukeakseen pitää etsiä käsiin paperinen lehti. Se on tätä lehtien ansaintalogiikkaa, kun verkolla ei osata tai pystytä tienaamaan.

Se, mitä kolumnissa kuvataan liberaaliksi lässyttämiseksi näyttäisi viittaavan kirkon valtaapitävien kommentteihin. "Surettaminen" ja "harmittaminen" ovat käsittääkseni piispallista sanastoa, minua "liberaalia" joku Räsänen ei sureta eikä harmita - Päivi Räsänen käyttäytyy huonosti, hänen uskonsa on ainakin ulkoisesti katsoen kehnoa lakihenkistä hinkkaamista (toisten harrastaman) seksin ja (toisten) sukupuolen ympärillä - ihan klassista tekopyhäilyä ja kaksinaismoraalia siis.

Kirkon valtaapitävät eivät ole mielestäni noin yleisesti ottaen "liberaaleja" (eli siis kannattaisivat tasa-arvoa ja vastustaisivat vähemmistöjen sortoa). He näyttävät pääsääntöisesti sisäsiisteiltä keskiluokan tytöiltä ja pojilta, joille tärkein arvo käytännössä on jonkinlainen "voi kun me voitais kaikki olla kavereita keskenämme". Siinä elämänmallissa epäilemättä Räsänen "surettaa" ja luulen, että liberaalienkin (lue: feministien) tekemiset "harmittavat".

Jotenkin se kolumni näyttää trollaukselta, jonka tavoite, tietoinen tai ei, on saada aikaan lisää keskustelua konservatiivien ja liberaalien välille. Ei vaan ole mitään keskusteltavaa. Konservatiivi inttää raamatuntulkintaansa kuvitellen, että ajatusvirhe muuttuu totuudeksi toistamalla. Ei siihen ole mitään sanottavaa sen päälle, mikä on jo sanottu: konservatiivi ei osaa lukea Raamattuaan, vaan projisoi sinne omat syrjivät asenteensa ja kieltäytyy edes näkemästä omaa ennakkoasennettaan.

Minä en jaa sitä ajatusmaailmaa, jossa Raamattu on käytännössä Jumalan asemassa. Se on minusta epäjumalanpalvontaa, iljetys ja muutenkin väärin. Sallin tietenkin osaltani sellaisen ajatustavan, koska ajatusdiktatuurikin on väärin, ja sananvapaus pitää ihmisellä olla. Mutta miten semmoisen kanssa keskustellaan, kun se ei kuuntele mitään, mitä sille sanoo, huutaa vaan samaa viestiä kaikkialla, oli konteksti sopiva tai ei? Ei levysoittimen kanssa voi keskustella.