Luterilaisissa piireissä käytetään aika omanlaistansa kieltä, mikä ei tietenkään sinänsä ole yllättävää, koska kaikissa pienemmissä porukoissa tehdään niin, mutta on tunnustettava, että tämä kielenkäyttö ei varmasti avaudu kaikille. Niinpä tämä pieni sanasto epätietoisten avuksi. Sanastoon tulee jatkossa lisää osia.
kirjaimellinen raamatuntulkinta: Raamattua ei tulkita, vaan siihen luetaan omat ennakkoluulot ja haetaan niille vahvistusta. Samalla tämä ennakkoluuloisuus kielletään. Toisin Raamattuaan lukevat ovat luonnollisesti väärässä, harhaoppisia tai pahan lapsia.
klassinen kristinusko: konservatiivinen kristinusko. "Klassinen" tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin "moderni pohjoisamerikkalainen konservatiivinen".
Sanaparia käytetään myös sen päämerkityksessä (vanha kristinusko, n. vv
200-1000 esiintyneet kristinuskon päämuodot), yleensä vilkaisu
kirjoittajan nimeen riittää kertomaan, kummasta käytöstä on kyse.
konservatiivi: vastustaa homojen oikeuksia, lukee Raamattua kirjaimellisesti, usein myös ei mielestään tulkitse Raamattua. Ks. kirjaimellinen raamatuntulkinta.
liberaali: ei vastusta homojen oikeuksia eikä muutenkaan ole kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset puuhaavat pedeissään. Lukee ehkä Raamattua ja tulkitsee sitä miten parhaiten taitaa. Yleensä hyvin hiljaisia netissä. Suomessa enemmistö, sisäpiirissä vähän pienempi enemmistö. Merkitys pejoratiivinen konservatiivien joukossa.
vapaat suunnat: eivät kuulu mihinkään isoon
kirkkoon. Jännästi vapaita sillä lailla, että yleensä homous on synti ja
seksi on muutenkin vaikea ja askarruttava asia. Myös tanssin ja viinan kanssa merkittäviä eroja enemmistöön. Raamattukäsitys usein kirjaimellinen.
yhteiskristillinen: y. tapahtuma, y. konferenssi.
Karismaattisuuteen päin kallellaan olevien porukoiden yhteinen
tapahtuma, ei sisällä luterilaisten (tai ortodoksien tai katolilaisten)
enemmistöä.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Fanaatikkojen sietäminen
Otsikon sanapari on paradoksi. Fanaatikkoja ei voi sietää, ja kyse ei ole siitä, etteikö yritettäisi. Kyse on siitä, että fanaatikko ei suostu ainoastaan siedetyksi, vaan hän haluaa tulla "siedetyksi" omilla ehdoillaan. Ja se taas ei ole sietämistä ollenkaan, vaan suostumista fanaatikon ehtoihin.
Sietäminen ja suvaitseminen ei tarkoita periksiantamista tai omien periaatteiden myymistä, kunhan hinnasta sovitaan.
Sietäminen tarkoittaa sitä, että en lähde vainoamaan tai muutenkaan nimenomaisesti ahdistelemaan erilaisia fanaatikkoja. En esim. esitä, että kirkon ei tulisi palkata ensimmäistäkään naisten pappeuden vastustajaa, tai että patriarkaatin kannattajat pitäisi erottaa kirkosta. Se olisi vainoa ja ahdistelua.
En esimerkiksi vaadi, että miespuolinen patriarkaatin kannattaja lopettaa naisten sortamisen kannattamisen. Se olisi sortamista. Mutta vaadin, että ketään ei sorreta. Tämä, tietenkin, rajoittaa miespuolisen patriarkaatin kannattajan toiminnanvapautta, mutta se ei sorra häntä. Se pitää hänet sortamasta naisia.
Fanaatikkojen strategia tuntuu perustuvan pelotteluun, ja pelko siellä takana taitaa muutenkin asustaa: pelko siitä, että jos joku omaksi koettu asia muuttuu tai ei olekaan kuten uskottiin, niin maailmankuva järkkyy liian pahasti. On tietysti ikävää, että maailma viis veisaa fanaatikkojen peloista ja on sävykäs ja muuttuu niin kuin muuttuu, fanaatikkojen vaatimuksista pahemmin välittämättä, mutta fanaatikon täytyy ilmeisesti mieluiten torjua sävyt ja muutos, tai jos ne eivät ole torjuttavissa (ks. feminismi, homojen olemassaolo), se täytyy jotenkin demonisoida tai muuten kieltää olemasta.
Sietäminen on mahdotonta juuri tuon maailmankuvan jäykkyyden ja todellisuuspakoisuuden takia. Jos ihmisen todellisuuskäsitys alkaa poiketa liikaa enemmistön käsityksestä, hän on enemmistön kannalta (hassusti tai ikävästi) pikkaisen päästään vialla. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma, mutta jos fanaatikko vaatii lisäksi, että muutkin käyttäytyvät hänen maailmankuvansa mukaan ja auttavat häntä elämään omissa, noh, harhoissaan, enemmistö tuskin suostuu.*
Minusta evlut kirkko on nyt tässä tilanteessa omien patriarkaatin ystäviensä kanssa. Ne alkavat vaikuttaa pikkuisen kaheleilta jo ominkin silmin, ja ulkopuoliset taitavat jo pyöritellä silmiään. Viittaan tietysti näihin iänikuisiin avioliitto-on-vain-heteroille -porukoihin. Argumentit ovat degeneroituneet ajat sitten "en siedä tasa-arvoa, tulee näppylöitä" -tasolle, ja kun vielä joku jaksaa yrittää keskustella, argumentit menevät pelotteluun: "mitä seuraavaksi, homojen vihkiminen avioliittoon kirkossa omg!!1!". Ihan kuin mies- tai naisparin vihkiminen avioliittoon, kirkossa, olisi jotenkin pois heteropareilta - ja niinhän se ajattelu menee, että se on pois heteropareilta. Tasa-arvoisen avioliiton ongelmallisuus on juuri tasa-arvo; pieni osa heteropareista haluaa pitää eksklusiivisen paremman asemansa muihin nähden. Vaikka oma asema ei absoluuttisesti heikkenisikään, muiden nouseminen samalle tasolle heikentää omaa suhteellista asemaa. Veikkaan, että naisten aseman kohentamisen esteet ovat aika samankaltaisia - osa ihmisistä haluaa pitää oman, suhteellisen etunsa muihin nähden, vaikka absoluuttisiin etuihin ei koskettaisikaan.
Veikkaan, että jossain myöhäisessä vaiheessa luterilainen äitikirkkoni joutuu taas kerran näyttämään fanaatikoilleen kaapin paikkaa. En usko, että rajankäynti loppuu edes siihen - minusta näyttää, että fanaatikot tulevat lähemmäksi valtavirtaa kun on pakko, ja jatkavat nillittämistä jostain muusta. Toivon, että valtavirta ymmärtää jossain vaiheessa, että fanaatikkojen kanssa neuvotteleminen on melko hedelmätöntä puuhaa, ja että siihen ei ehkä tarvitsisi laittaa näin paljon aikaa ja energiaa.
* On tietenkin mahdollista, että fanaatikko on oikeassa ja pystyy perustelemaan näkemyksensä enemmistölle, mutta tällöin enemmistön maailmankuva muuttuu, ja fanaatikko ei ole enää fanaatikko, ainakaan kyseisessä asiassa. Tosin tekee mieli sanoa, että fanaatikko, joka pystyy perustelemaan ajatuksensa ymmärrettävästi ei ole mikään fanaatikko ollenkaan.
Sietäminen ja suvaitseminen ei tarkoita periksiantamista tai omien periaatteiden myymistä, kunhan hinnasta sovitaan.
Sietäminen tarkoittaa sitä, että en lähde vainoamaan tai muutenkaan nimenomaisesti ahdistelemaan erilaisia fanaatikkoja. En esim. esitä, että kirkon ei tulisi palkata ensimmäistäkään naisten pappeuden vastustajaa, tai että patriarkaatin kannattajat pitäisi erottaa kirkosta. Se olisi vainoa ja ahdistelua.
En esimerkiksi vaadi, että miespuolinen patriarkaatin kannattaja lopettaa naisten sortamisen kannattamisen. Se olisi sortamista. Mutta vaadin, että ketään ei sorreta. Tämä, tietenkin, rajoittaa miespuolisen patriarkaatin kannattajan toiminnanvapautta, mutta se ei sorra häntä. Se pitää hänet sortamasta naisia.
Fanaatikkojen strategia tuntuu perustuvan pelotteluun, ja pelko siellä takana taitaa muutenkin asustaa: pelko siitä, että jos joku omaksi koettu asia muuttuu tai ei olekaan kuten uskottiin, niin maailmankuva järkkyy liian pahasti. On tietysti ikävää, että maailma viis veisaa fanaatikkojen peloista ja on sävykäs ja muuttuu niin kuin muuttuu, fanaatikkojen vaatimuksista pahemmin välittämättä, mutta fanaatikon täytyy ilmeisesti mieluiten torjua sävyt ja muutos, tai jos ne eivät ole torjuttavissa (ks. feminismi, homojen olemassaolo), se täytyy jotenkin demonisoida tai muuten kieltää olemasta.
Sietäminen on mahdotonta juuri tuon maailmankuvan jäykkyyden ja todellisuuspakoisuuden takia. Jos ihmisen todellisuuskäsitys alkaa poiketa liikaa enemmistön käsityksestä, hän on enemmistön kannalta (hassusti tai ikävästi) pikkaisen päästään vialla. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma, mutta jos fanaatikko vaatii lisäksi, että muutkin käyttäytyvät hänen maailmankuvansa mukaan ja auttavat häntä elämään omissa, noh, harhoissaan, enemmistö tuskin suostuu.*
Minusta evlut kirkko on nyt tässä tilanteessa omien patriarkaatin ystäviensä kanssa. Ne alkavat vaikuttaa pikkuisen kaheleilta jo ominkin silmin, ja ulkopuoliset taitavat jo pyöritellä silmiään. Viittaan tietysti näihin iänikuisiin avioliitto-on-vain-heteroille -porukoihin. Argumentit ovat degeneroituneet ajat sitten "en siedä tasa-arvoa, tulee näppylöitä" -tasolle, ja kun vielä joku jaksaa yrittää keskustella, argumentit menevät pelotteluun: "mitä seuraavaksi, homojen vihkiminen avioliittoon kirkossa omg!!1!". Ihan kuin mies- tai naisparin vihkiminen avioliittoon, kirkossa, olisi jotenkin pois heteropareilta - ja niinhän se ajattelu menee, että se on pois heteropareilta. Tasa-arvoisen avioliiton ongelmallisuus on juuri tasa-arvo; pieni osa heteropareista haluaa pitää eksklusiivisen paremman asemansa muihin nähden. Vaikka oma asema ei absoluuttisesti heikkenisikään, muiden nouseminen samalle tasolle heikentää omaa suhteellista asemaa. Veikkaan, että naisten aseman kohentamisen esteet ovat aika samankaltaisia - osa ihmisistä haluaa pitää oman, suhteellisen etunsa muihin nähden, vaikka absoluuttisiin etuihin ei koskettaisikaan.
Veikkaan, että jossain myöhäisessä vaiheessa luterilainen äitikirkkoni joutuu taas kerran näyttämään fanaatikoilleen kaapin paikkaa. En usko, että rajankäynti loppuu edes siihen - minusta näyttää, että fanaatikot tulevat lähemmäksi valtavirtaa kun on pakko, ja jatkavat nillittämistä jostain muusta. Toivon, että valtavirta ymmärtää jossain vaiheessa, että fanaatikkojen kanssa neuvotteleminen on melko hedelmätöntä puuhaa, ja että siihen ei ehkä tarvitsisi laittaa näin paljon aikaa ja energiaa.
* On tietenkin mahdollista, että fanaatikko on oikeassa ja pystyy perustelemaan näkemyksensä enemmistölle, mutta tällöin enemmistön maailmankuva muuttuu, ja fanaatikko ei ole enää fanaatikko, ainakaan kyseisessä asiassa. Tosin tekee mieli sanoa, että fanaatikko, joka pystyy perustelemaan ajatuksensa ymmärrettävästi ei ole mikään fanaatikko ollenkaan.
perjantai 3. helmikuuta 2012
Liberaali-konservatiivi -jako retorisena keinona
Hoksasin tänä aamuna, joidenkin "konservatiivien" keskustelupuheenvuoroja lukiessani, että kirkon kahtiajako taitaa olla "konservatiivien" oma, fiktiivinen tuote. Petri Järveläinen kirjoittaa mainiosti blogissaan: "Kirkko ei jakaannu, mutta se lohkeilee... ...Lohkeilu johtuu kärjistämisestä."
Varsinainen herkkupala, ainakin näin retoriikan analysointiin ihastuneelle, on kuitenkin ko. kirjoituksen kommenttiketju. Kommenteissa erityisesti "konservatiivit" kunnostautuvat alkuperäisen kirjoituksen argumenttien kumoamisyrityksissä: "Todellisuudessa kuitenkin on niin, että jako on olemassa." (Antti Kurkola), "jako on selvä, nimitellään sitten millä tavalla tahansa ja olkoot osuudet mitä tahansa"(Reko Kauranen), "Yrittäkää nyt vain tyytyä vaalin tulokseen ja olkaa rehellisiä sillä teidän liberaalisiipi koki takaiskun, että sillee." (Eero Koskela).
Mutta miten tätä puhetapaa perustellaan? Esitetäänkö missään faktoja siitä, kuinka (Kuopion hiippakunnan) jäsenistö jakautuu "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", ja miten tämä "selvä jako" näkyy? Ei. Jakoa ei itse asiassa perustella ollenkaan, vaan se otetaan jonkinlaisena a priori itsestäänselvyytenä. Niinpä puhe jaosta näyttää klassiselta argumentaatiovirheeltä: väärältä vastakkainasettelulta. Tämäntapainen retoriikka on toki suosittua politiikassa. Lisäksi kommenttiketjussa näkyy hauskasti eräs toinen retorinen strategia: toisto. Jaosta puhutaan jatkuvasti, ja tällä varmaankin lisätään omaa, ja halutaan lisätä muidenkin uskoa jakoon.
Koska olen myös feministi, haluan selvittää seuraavaksi, mitä tämä jako palvelee, ja millaista vallankäyttöä siihen sisältyy.
"Konservatiivien" näkemys jaosta "liberaaleihin" ja "konservatiiveihin" on taas sellainen fiktio, joka ei ole yleisesti ihmisten hyväksymä, ei edes sen pienen (teologi)piirin keskuudessa, joka näistä asioista keskustelee. Mutta selkeästi "konservatiiveilla" on suuri tarve uskoa tähän jakoon.
Varsinainen herkkupala, ainakin näin retoriikan analysointiin ihastuneelle, on kuitenkin ko. kirjoituksen kommenttiketju. Kommenteissa erityisesti "konservatiivit" kunnostautuvat alkuperäisen kirjoituksen argumenttien kumoamisyrityksissä: "Todellisuudessa kuitenkin on niin, että jako on olemassa." (Antti Kurkola), "jako on selvä, nimitellään sitten millä tavalla tahansa ja olkoot osuudet mitä tahansa"(Reko Kauranen), "Yrittäkää nyt vain tyytyä vaalin tulokseen ja olkaa rehellisiä sillä teidän liberaalisiipi koki takaiskun, että sillee." (Eero Koskela).
Mutta miten tätä puhetapaa perustellaan? Esitetäänkö missään faktoja siitä, kuinka (Kuopion hiippakunnan) jäsenistö jakautuu "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", ja miten tämä "selvä jako" näkyy? Ei. Jakoa ei itse asiassa perustella ollenkaan, vaan se otetaan jonkinlaisena a priori itsestäänselvyytenä. Niinpä puhe jaosta näyttää klassiselta argumentaatiovirheeltä: väärältä vastakkainasettelulta. Tämäntapainen retoriikka on toki suosittua politiikassa. Lisäksi kommenttiketjussa näkyy hauskasti eräs toinen retorinen strategia: toisto. Jaosta puhutaan jatkuvasti, ja tällä varmaankin lisätään omaa, ja halutaan lisätä muidenkin uskoa jakoon.
Koska olen myös feministi, haluan selvittää seuraavaksi, mitä tämä jako palvelee, ja millaista vallankäyttöä siihen sisältyy.
- ekaksi tulee mieleen, että "konservatiiveilla" on tarve selkeyttää omia rivejään ja erottautua "liberaaleista". Käytetty retoriikka on ainakin sen suuntaista.
- seuraava vaikutelma on, että "konservatiivit" haluavat toistamalla tehdä tästä jaosta meihin ja muihin myös hegemonisen diskurssin, eli muuttaa yleistä puhetapaa siten, että jakoa "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" pidetään luonnollisena ja normaalina tapana ajatella, ja että sille ei tarvitse edes ajatella vaihtoehtoja.
"Konservatiivien" näkemys jaosta "liberaaleihin" ja "konservatiiveihin" on taas sellainen fiktio, joka ei ole yleisesti ihmisten hyväksymä, ei edes sen pienen (teologi)piirin keskuudessa, joka näistä asioista keskustelee. Mutta selkeästi "konservatiiveilla" on suuri tarve uskoa tähän jakoon.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Politiikkaa
Muutama huomio presidentinvaaleista:
Mutta toisaalta: minä olen luterilainen ja tämä on maallinen vaali, joten: mieluummin järkevä ja paha prinssi kuin typerä ja hyvä. Eikä tämä ole kannanotto sen enempää Haaviston kuin Niinistönkään älynlahjoihin saati kuninkaallisuuteen vaan se on sitaatti Lutherilta, saarnoista 5. Mooseksen kirjaan (9:19, 1525). Eli hallitsija, jos sellaisen saa valita, kannattaa ottaa sen mukaan, mikä vaikuttaa järkevimmältä. Hyvyys tai pahuus on epäoleellista. Aika reipas jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, mutta minusta ihan käyttökelpoinen presidenttiä, kansanedustajaa, kunnan- tai kaupunginvaltuutettua valitessa.
- luulen, että Kokoomuksessa ei ihan tajuta, miten paljon heidän politiikkaansa inhotaan. Siis sitä verot alas, tuet alas, säästetään julkiset palvelut hengiltä -politiikkaa. Se on Kokoomuksen imago muille kuin Kokoomuksen kannattajille. Niinistö on ollut tämän politiikan keskeinen luoja.
- arvelen myös, että vihreät eivät aina tajua, miten karmean ärsyttäviä osa vihreiden ajatusten esittäjistä on. Maailmaasyleilevä paremmintietäminen voi olla sietämättömän alentuvaa. Tämä ei näytä koskevan Haavistoa, mutta Haavisto alkaa olla vähän kuin Jeesus: "I don't mind Jesus, it's His fan club that I can't stand". Selvennykseksi sanon, että minä olen molempien fani, niin Haaviston kuin Jeesuksenkin.
Mutta toisaalta: minä olen luterilainen ja tämä on maallinen vaali, joten: mieluummin järkevä ja paha prinssi kuin typerä ja hyvä. Eikä tämä ole kannanotto sen enempää Haaviston kuin Niinistönkään älynlahjoihin saati kuninkaallisuuteen vaan se on sitaatti Lutherilta, saarnoista 5. Mooseksen kirjaan (9:19, 1525). Eli hallitsija, jos sellaisen saa valita, kannattaa ottaa sen mukaan, mikä vaikuttaa järkevimmältä. Hyvyys tai pahuus on epäoleellista. Aika reipas jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, mutta minusta ihan käyttökelpoinen presidenttiä, kansanedustajaa, kunnan- tai kaupunginvaltuutettua valitessa.
torstai 5. tammikuuta 2012
Minä en usko Raamattuun
Minä uskon Jumalaan. Voisi kuvitella, että asian esittäminen tuolla tavalla on kristillinen itsestäänselvyys, mutta ei se näköjään ole. Kimmokkeena tälle kirjoitukselle toimi Kari Latvuksen kirjoitus "Jari Jolkkonen harrastaa mustamaalausta".
Raamattu ei siis ole Jumala, eikä Jumala ole Raamattu. Tämä on minusta itsestään selvää, ja sitäpaitsi ensimmäisen käskyn mukaista: sinulla ei saa olla muita jumalia. Siitä huolimatta Raamattuun vedotaan ikään kuin se olisi Jumala: pikainen haku sanoilla "raamattu tuomitsee" tuo näppärästi esille (herätys)kristillisen näkökulman. Samaan ilmiöön törmää myös yrittäessään keskustella joidenkin ateistien kanssa: keskusteluun tulee argumentti, jossa ateistinen osapuoli vetoaa Raamattuun ikään kuin se olisi jotenkin kritiikittömästi ja aukottomasti (kuvitellun) Jumalan puhetta.
Raamattu on hirveän kätevä tällaisen argumentoinnin kannalta. Kirjaa voi kanniskella mukanaan, sitä voi (väärin)käyttää prepositioloogisten argumenttien aksioomalähteenä, sitä voi kritisoida epäloogisuuksista ja siten (virheellisesti) yrittää kritisoida kristinuskoa sen perusteella, että kun kristinuskon pohjalla on tällainen (epä)looginen pohja, niin kristinuskokin on täten looginen tai epälooginen ja sellaisena hyväksyttävä tai kelvoton.
Samalla Raamattu on kuitenkin kelvoton väline tällaiseen argumentaatioon. Ateistien (ja eksegeettien) argumentit sen puolesta, että Raamattu on ristiriitainen kokoelma kaikenlaisia kirjoituksia, pitävät paikkansa. Raamattu on ristiriitainen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta samalla unohtuu se, että kristinusko ei ole mikään suora Raamatun sovellus: ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan. Sola scriptura vulgaarissa muodossaan on kääntynyt uskoa vastaan.
No, mikä se Raamatun ja Jumalan suhde sitten minusta oikein on?
Raamattu on minusta jonkinlainen dokumentti kristinuskon alkulähteistä. Sen arvo ei ole kirjassa itsessään, eikä sen sanoissa, vaan siinä, mistä se puhuu: Jumalasta ja ihmisistä, jotka puuhaavat Jumalan kanssa. Siihen on talletettu kristinuskoa muovanneet ja yhä muovaavat kokemukset. Muistaakseni Heikki Räisänen puhui joskus Raamatusta kristinuskon alkuräjähdyksenä (vetäisen tämän viittauksen hihasta enkä pysty varmentamaan sitä mitenkään): vertaus on hyvä ja osuva näin luterilaisen näkökulmasta. Raamattu on se lähtöalue, jota pystymme tutkimaan, mutta samalla se viittaa ihan jonnekin muualle: nimittäin Jumalaan.
Jumala taas voi esimerkiksi puhutella minua Raamatun kautta - tai vaikka munakoison: mikä minä olen Häntä rajoittamaan - mutta minulle Raamatussa on keskeistä kertomukset ihmisistä Jumalan kanssa. Jaakob Jabbok-virralla. Abraham Morianvuorella. Job haastamassa Jumalan oikeuteen. Jesaja ja Hesekiel pistämässä Israelia järjestykseen. Paavali yrittämässä saada tolkkua Jeesuksesta ja Jumalasta ja Vähän-Aasian seurakunnista. Opetuslapset sekoilemassa kirkastusvuorella. Jumalanäiti Maria laulamassa rikkaita alimpaan helvettiin. Kuten minäkin. Minä pystyn samastumaan noihin kertomuksiin; siinä on niiden voima. Ne ovat totta psykologisesti ja eksistentiaalisesti (ja osa varmasti historiallisestikin, mutta se ei ole keskeisintä) ja ne ovat totta minulle ja isolle kasalle muita kristittyjä. Ne viittaavat Jumalaan, siihen, millainen Hän on ja mitä Hän tahtoo, mutta ne eivät anna minulle mitään ikuisia sääntöjä siitä, miten minun pitää toimia; minusta sellainen olisi mitä suurinta väärinymmärrystä ja ihmisjärjen palvontaa. Laki on täytetty, se on loppu eikä ihmisen pidä yrittää piiloutua sääntöjen tai Raamatun tai minkään muunkaan taakse. Minun on kannettava vastuu omasta elämästäni ihan itse, Jumalan eikä minkään sääntökokoelman edessä, oli tuo kokoelma sitten Raamatussa tai jossain muualla. Tällä lailla se minusta menee.
Raamattu ei siis ole Jumala, eikä Jumala ole Raamattu. Tämä on minusta itsestään selvää, ja sitäpaitsi ensimmäisen käskyn mukaista: sinulla ei saa olla muita jumalia. Siitä huolimatta Raamattuun vedotaan ikään kuin se olisi Jumala: pikainen haku sanoilla "raamattu tuomitsee" tuo näppärästi esille (herätys)kristillisen näkökulman. Samaan ilmiöön törmää myös yrittäessään keskustella joidenkin ateistien kanssa: keskusteluun tulee argumentti, jossa ateistinen osapuoli vetoaa Raamattuun ikään kuin se olisi jotenkin kritiikittömästi ja aukottomasti (kuvitellun) Jumalan puhetta.
Raamattu on hirveän kätevä tällaisen argumentoinnin kannalta. Kirjaa voi kanniskella mukanaan, sitä voi (väärin)käyttää prepositioloogisten argumenttien aksioomalähteenä, sitä voi kritisoida epäloogisuuksista ja siten (virheellisesti) yrittää kritisoida kristinuskoa sen perusteella, että kun kristinuskon pohjalla on tällainen (epä)looginen pohja, niin kristinuskokin on täten looginen tai epälooginen ja sellaisena hyväksyttävä tai kelvoton.
Samalla Raamattu on kuitenkin kelvoton väline tällaiseen argumentaatioon. Ateistien (ja eksegeettien) argumentit sen puolesta, että Raamattu on ristiriitainen kokoelma kaikenlaisia kirjoituksia, pitävät paikkansa. Raamattu on ristiriitainen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta samalla unohtuu se, että kristinusko ei ole mikään suora Raamatun sovellus: ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan. Sola scriptura vulgaarissa muodossaan on kääntynyt uskoa vastaan.
No, mikä se Raamatun ja Jumalan suhde sitten minusta oikein on?
Raamattu on minusta jonkinlainen dokumentti kristinuskon alkulähteistä. Sen arvo ei ole kirjassa itsessään, eikä sen sanoissa, vaan siinä, mistä se puhuu: Jumalasta ja ihmisistä, jotka puuhaavat Jumalan kanssa. Siihen on talletettu kristinuskoa muovanneet ja yhä muovaavat kokemukset. Muistaakseni Heikki Räisänen puhui joskus Raamatusta kristinuskon alkuräjähdyksenä (vetäisen tämän viittauksen hihasta enkä pysty varmentamaan sitä mitenkään): vertaus on hyvä ja osuva näin luterilaisen näkökulmasta. Raamattu on se lähtöalue, jota pystymme tutkimaan, mutta samalla se viittaa ihan jonnekin muualle: nimittäin Jumalaan.
Jumala taas voi esimerkiksi puhutella minua Raamatun kautta - tai vaikka munakoison: mikä minä olen Häntä rajoittamaan - mutta minulle Raamatussa on keskeistä kertomukset ihmisistä Jumalan kanssa. Jaakob Jabbok-virralla. Abraham Morianvuorella. Job haastamassa Jumalan oikeuteen. Jesaja ja Hesekiel pistämässä Israelia järjestykseen. Paavali yrittämässä saada tolkkua Jeesuksesta ja Jumalasta ja Vähän-Aasian seurakunnista. Opetuslapset sekoilemassa kirkastusvuorella. Jumalanäiti Maria laulamassa rikkaita alimpaan helvettiin. Kuten minäkin. Minä pystyn samastumaan noihin kertomuksiin; siinä on niiden voima. Ne ovat totta psykologisesti ja eksistentiaalisesti (ja osa varmasti historiallisestikin, mutta se ei ole keskeisintä) ja ne ovat totta minulle ja isolle kasalle muita kristittyjä. Ne viittaavat Jumalaan, siihen, millainen Hän on ja mitä Hän tahtoo, mutta ne eivät anna minulle mitään ikuisia sääntöjä siitä, miten minun pitää toimia; minusta sellainen olisi mitä suurinta väärinymmärrystä ja ihmisjärjen palvontaa. Laki on täytetty, se on loppu eikä ihmisen pidä yrittää piiloutua sääntöjen tai Raamatun tai minkään muunkaan taakse. Minun on kannettava vastuu omasta elämästäni ihan itse, Jumalan eikä minkään sääntökokoelman edessä, oli tuo kokoelma sitten Raamatussa tai jossain muualla. Tällä lailla se minusta menee.
perjantai 11. marraskuuta 2011
Rahan teologia
Kotimaa24:n* kommentointi ja blogistan repesivät, jälleen kerran, kun myös Helsinki lakkautti lähetysmäärärahojen jakamisen naisiin ja seksuaalivähemmistöihin nuivasti suhtautuville järjestöille. Argumentointi menee sitä samaa, tunnettua rataa, jossa vedotaan omaan raamatuntulkintaan ainoana oikeana (tunnetaan myös nimellä "Raamatun selvä sana"), mutta sitten, yllätyksekseni, tuli ihan uudenlainen argumentti: "Raha ratkaisee kristinopin". Nähdäkseni argumentin järjestys on väärin: eihän tässä raha ratkaissut oppia, vaan oppi ratkaisi rahankäytön. Ja vaikka verbin "ratkaista" lukisi niin, että siinä revitään oppia rikki, siis ratkotaan, on hyvin vaikea ymmärtää, miten raha sitä oppia ratkoo - pikemminkin oppi näkyy rahankäytössä, ja sehän on kovin raamatullista: "Missä on aarteesi, siellä on myös
sydämesi." (Matt 6, 19) Helsingin ja Vantaan opeista voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta minusta on mahdotonta sanoa, että siellä raha määrää, mitä opetetaan, vaan pikemminkin opetus määrää, mitä rahoitetaan. Ja niin sen pitää ollakin.
* anteeksi, Herra, päädyn sinne aina kuin koira oksennukselleen. Tiedän, että se ei tee minulle hyvää, mutta olen heikko.
[ETA 11.11. klo 13:38: kirotusvihreiden poistoa]
* anteeksi, Herra, päädyn sinne aina kuin koira oksennukselleen. Tiedän, että se ei tee minulle hyvää, mutta olen heikko.
[ETA 11.11. klo 13:38: kirotusvihreiden poistoa]
maanantai 31. lokakuuta 2011
Minä pidän kiipeämisestä
Mistä kaikesta minä siinä pidän?
Joskus tipun, ja mikään ei oikein onnistu. Mutta silti on hyvä mieli: kiipeäminen on myös reilua. Kivi on sellainen kuin on, ja jos minä kiipeän reitin ylös asti, niin olen kiivennyt sen, eikä siinä ole mitään muttia eikä jossia (oikeasti tästäkin voi, tietenkin, nillittää useilla eri tavoilla vaan enpä tahdo). Ego saa kyytiä mutta joutaakin saada.
Pidän kiipeilypaikoista. Helsingin perinteiset paikat, Taivaskallio, Pihlajamäki ja Meilahti ovat hauskoja vakavia leikkikenttiä kaupungin keskellä. Kauempana olevat kalliot ovat usein metsän keskellä, joskus pitää mennä teltan kanssa ja yöpyä. Sitten ovat vuoret.
En käsittänyt vuorista tuon taivaallista ennen kuin näin niitä itse Norjassa. Kävin Lofooteilla kesällä 2008. Vuoret olivat paljon isompia ja hienompia kuin olin kuvitellut. Kun vielä kävin vähän kävelemässä vuorilla, olin täysin myyty.
Ensi kesänä Alpeille.
- kiven tuntu sormien alla
- tasapaino
- sulava liike
- dynojen vauhti
- kehoni viisaus: kun kiipeän, joskus kehoni menee nopeammin kuin mieleni
- älyn, hermojen, kehonhallinnan, voiman ja jaksamisen yhdistelmä on ihan lyömätön
- pelko, ja vastapainona rohkeus
Joskus tipun, ja mikään ei oikein onnistu. Mutta silti on hyvä mieli: kiipeäminen on myös reilua. Kivi on sellainen kuin on, ja jos minä kiipeän reitin ylös asti, niin olen kiivennyt sen, eikä siinä ole mitään muttia eikä jossia (oikeasti tästäkin voi, tietenkin, nillittää useilla eri tavoilla vaan enpä tahdo). Ego saa kyytiä mutta joutaakin saada.
Pidän kiipeilypaikoista. Helsingin perinteiset paikat, Taivaskallio, Pihlajamäki ja Meilahti ovat hauskoja vakavia leikkikenttiä kaupungin keskellä. Kauempana olevat kalliot ovat usein metsän keskellä, joskus pitää mennä teltan kanssa ja yöpyä. Sitten ovat vuoret.
En käsittänyt vuorista tuon taivaallista ennen kuin näin niitä itse Norjassa. Kävin Lofooteilla kesällä 2008. Vuoret olivat paljon isompia ja hienompia kuin olin kuvitellut. Kun vielä kävin vähän kävelemässä vuorilla, olin täysin myyty.
Ensi kesänä Alpeille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)