I told you so, a k a Laajasalo

Piispan sotkut

Helsingin piispan luottokorttikommellukset ja piispan yrityksen talousepäselvyydet eivät yllättäneet. Nyt käynnissä oleva selvittely on toivottavasti opettavaista evlut-kirkolle; yhtäältä olisi hyvä tajuta, miltä kirkko näyttää sisäpiirin ulkopuolisen silmiin, ja toisaalta sisäpiirillä on nyt hyvä hetki oppia itsestään muutamia asioita. Mieleen tulevat ainakin nämä:

• selittelyn on loputtava. Luottokorttiväärinkäytökset ovat väärin, piste. Kerta-pari menee vielä vahinkona (ja sekin on aika paha), mutta tällainen sarjasotkeminen ei vaan käy. Vastaisuudessa kortti pois noin aluksi, ja mahdollisesti tennaria takapuolelle (tiedän, kirkkoherralle ei saa potkuja noin vaan, mutta ehkäpä pitäisi saada). Ei mitään selittelyjä vähäisistä summista.
• vaikka typerehtävä tyyppi olisi kuinka kaveri, väärintekemisen paljastavan tyypin motiivien pohdiskelu on aivan toissijaista. Ei sillä ole väliä, miksi väärintekeminen on paljastettu. Motiivit eivät muuta faktoja.
• sivutoimiluvat for fuck's sake. Joku roti nyt tähän.
• sitoumuksista pitäisi puhua avoimemmin, ja joku johdon intressirekisteri voisi ihan hyvin olla paikallaan. Puoluejäsenyydet, hallituspaikat yms. kirkollisissa yhdistyksissä, omistukset, sivutoimet - musta se olisi ihan reilu peli, kun kumminkin pelataan jäsenten rahoilla. Laajasalon kohdalla tässä olisi varmaan ainakin sen firman toimitusjohtajuus ja omistusosuus.
• kirkollisella puolella ollaan moraalin kanssa herkästi vähän nenä pystyssä. Nyt oisi piispalla paikka näyttää, miten homma hoidetaan oman firman kanssa. Tilit kuntoon, velat järjestelyyn, läpinäkyvyyttä (muutakin kuin mitä laki pakottaa). Ei se firma siitä ainakaan huonompaan kuntoon mene. Ja sama muissa kirkollisten johtotyyppien bisneksissä. Ei bisneksenteko ole synti, kyllä kauppaa saa tehdä ja työtään myydä, mutta sääntöjen mukaan ja reilusti, ja kun on luvannut olla esimerkillisesti (pappislupauksessa, köh köh), niin se läpinäkyvyys tulisi ihan hienosti siihen päälle.

Noin muuten voi vaan sanoa, että piispan firman tilasta esitetyt kysymykset ovat ehkä vakavin asia tässä tähänastisessa. Johanna Korhosen kysymyslistan (MTV3) kaksikymmentä ensimmäistä kysymystä ovat hyytävää luettavaa. Olen yrittäjäperheen tytär, ja sen verran olin mukana että ymmärrän että esim. kysymyksissä 10, 15, 16 ja 20 esitetyt asiat ovat todella pahan kuuloista settiä. En tiedä, mikä nuo selittää, mutta sen tiedän, että tuollaiselle firmalle en kyllä myisi luotolla mitään. Tilinpito kuulostaa aivan liian luovalta.

Piispan puolustajat

Sitten meillä ovat nämä piispan aika kiihkeän oloiset puolustajat. Tämäkin näyttää aika pahalta: miehet syyttelevät naista ajojahdista ja kyseenalaistavat motiiveja. Kuten tuossa aiemmin sanoin, en käsitä, miksi motiiveilla olisi mitään merkitystä itse asian kannalta. Toisekseen, kun porukasta iso osa on saman kirkollisen, aika feministisesti itsensä profiloivan uudistusliikkeen (Tulkaa kaikki) porukkaa, tämä jossain määrin seksistiseltä näyttävä asetelma haiskahtaa hieman.

Tulkaa kaikki -liike tuntuu yhdistävän keissin näkyvimpiä toimijoita. Tämä on minusta mielenkiintoista ja itse asiassa aika oleellista tapahtumien ymmärtämisen kannalta.

Minusta näyttää, että TK liikkeenä on käytännössä vähän sellainen "hyvien heterojen" liike, jonka ensisijaisena tehtävänä on tehdä hyvää PR:a jäsenilleen. Liikkeelle on tunnusomaista pehmeys ja yhtenäisyyden ajaminen. Edes tuomiokapitulien varoituksiin samaa sukupuolta olevia pareja vihkineille papeille ei saada aikaiseksi tämän tiukempaa kantaa:

"Kirkkomme lähivuosikymmenten historia osoittaa, että mikään ei ole niin takuuvarmasti jakanut kirkkoa kuin kurinpitorangaistukset ja oikeuskäsittelyt. Eronneita vihkimättömien pappien tapauksessa selvittiin vuosikymmenet lähes ilman rangaistuksia. Virkakysymyksessä ei selvitty. Rangaistukset sinetöivät jakautumisen.

En usko, että Helsingin tuomiokapituli mielellään antoi moitteen ja Oulun tuomiokapituli kurinpitorangaistuksen samaa sukupuolta olevan parin vihkineelle papille. Nyt kapituleilla on hyvä syy arvioida päätöksiään uudelleen - ettei kirkko jakautuisi." (lähde)

Kapitulin päätös on väärä ja todennäköisesti laiton. TK voisi halutessaan tukea näitä pappeja ja vaikkapa kerätä rahaa oikeudenkäyntikuluihin tai tarjota avustajia. Kannanotto on kuitenkin tuollainen. Miksi?

Sallinette pienen historiallisen ekskursion Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeustaisteluun. Martin Luther King kirjoitti:

"We know through painful experience that freedom is never voluntarily given by the oppressor; it must be demanded by the oppressed. Frankly, I have yet to engage in a direct action campaign that was “well timed” in the view of those who have not suffered unduly from the disease of segregation. For years now I have heard the word “Wait!” It rings in the ear of every Negro with piercing familiarity. This “Wait” has almost always meant “Never.” We must come to see, with one of our distinguished jurists, that “justice too long delayed is justice denied.”"

...

"First, I must confess that over the past few years I have been gravely disappointed with the white moderate. I have almost reached the regrettable conclusion that the Negro’s great stumbling block in his stride toward freedom is not the White Citizen’s Council-er or the Ku Klux Klanner, but the white moderate, who is more devoted to “order” than to justice; who prefers a negative peace which is the absence of tension to a positive peace which is the presence of justice; who constantly says: “I agree with you in the goal you seek, but I cannot agree with your methods of direct action”; who paternalistically believes he can set the timetable for another man’s freedom; who lives by a mythical concept of time and who constantly advises the Negro to wait for a “more convenient season.”" (lähde)

Olen maininnut aiemmin, että elän itse tasa-arvoisessa avioliitossa, joten tämä on henkilökohtaista. Ja kun minun annetaan ymmärtää, että pitäisi keskustella ja odotella ja arvioida uudestaan ja voi voi ettei kirkko nyt vaan jakautuisi, niin väkisinkin tulevat mieleen MLK:n sanat odottelusta ja yhtenäisyyden, se on, negatiivisen rauhan, kaipuusta. Aina pitäisi odotella. Loputtomiin pitäisi kantaa huolta kirkon jakautumisesta.

FWIW, en järkkäillyt mitään kirkollista juhlaa kun rekisteröity parisuhteeni muuttui avioliitoksi, se olisi tuntunut tekopyhältä.

Minusta näyttää, että evlut-kirkko on jo jakautunut tasa-arvon kohdalla. Se porukka, joka haluaa syrjiä naisia, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä - lyhyesti sanottuna patriarkaatin kannattajat - ei tule luopumaan kannastaan ja etuoikeuksistaan vapaaehtoisesti. Oikeudet pitää ottaa, todennäköisin tie on maallinen oikeus. Tulkaa kaikki on ollut erittäin heikko näiden oikeuksien ajajana, pikemminkin sitä on leimannut tarve olla lähellä johtoa ja toimia jonkinlaisena rauhoittelevana ja sovittelevana toimijana, varmasti helposti hermostuvan liikkeen oman jäsenistön osuuden takia. Tällainen toimintamalli heittää kuitenkin käytännössä syrjityt sivuun. Jakolinja ei kulje siis TK-liikkeen ja muun kirkon välillä, vaan TK-liikkeen sisällä.

Kiintoisaa, mutta miten tämä liittyy mitenkään piispan talousepäselvyyksiin ja tähän muuhun kalabaliikkiin?

Sovittelun kautta sortoa pohjimmiltaan tukeva porukka ei oikein tykkää, että konkreettinen sorto ja erityisesti ns. hyvien ihmisten tuki sorrolle nostetaan esiin. "Hyvät ihmiset" toivovat kovasti, että ei vaan riideltäisi ja pysyttäisiin yhtenäisinä. Tällaisille ihmisille Laajasalon tyyppiset sovinnosta ja keskustelusta spinnaajat ovat taivaan lahja - paljon puhetta, ei juuri tekoja (no, Laajasalon teot tällä alalla, vakava moite, ovat hankalia myös julkisuuskuvan kannalta. mutta niinpä vaan siinäkin kiemurrellaan välissä, ottamatta selvää kantaa). Ja näitä ihmisiä on Tulkaa kaikki -liikkeessä.

Ongelma tulee kuitenkin siitä, että jos, tai kun, tällainen spinnaaja ei olekaan rakennetun julkisuuskuvansa mukainen, ja joku nostaa esille teot, esiin tulee jotain aika muuta kuin tasa-arvon edistämistä. Esiin tulee taloudellista säätämistä (joka ei pelkästään olisi ongelma: tunnusta tekosi ja selvitä asiat, ja se sitten siitä) ja kaikenlaista venkoilua myös tasa-arvon kanssa (Kallion kirkko tasa-arvoisiin häihin ensin juu, sitten taas ei, vakava moite), mutta ennen kaikkea esiin tulee epäluotettavuus ja siihen liittyvä lähes totaalinen omien tekojen seurauksien kieltäminen.

Laajasalon ongelma hiippakunnan johtajana ei siis ole talousepäselvyydet, vaan se, että kaverista ei saa ulos totuutta asioista. Tämä käsitys vahvistuu koko ajan, kun paljastuu uusia epämiellyttäviä ja epämääräisiä asioita. Ensin tulee paisuteltu CV. Sitten pullahtaa konkurssikypsä firma. Sitten tulevat kadonneet luottokorttikuitit. Menneisyydestä löytyi kiukuttelua JSN:lle. Ja kaikkeen vastataan joko vaikenemalla (Laajasalo itse) tai syyttämällä asioiden esiin nostajaa (Laajasalon kannattajat, Hiilamo ja Relander nyt ekaksi tulevat mieleen). Kotimaa24 on koonnut joitain juttuja yhteen tässä osoitteessa (otsikko kertoo hienosti, kuinka riidan keskeisin ulottuvuus on kateissa: kyse ei ole niinkään kulttuurikristittyjen jäsentenvälisestä kuin patriarkaatin ja feminismin välisestä matsista. TJEU Laajasalon kannattajat, sieltä löytyy vino pino konservatiiveja).

Tl;dr?

Laajasalo vaikuttaa todella epäluotettavalta. Ja sitä ei korjata millään syyttelyillä, vaan avoimuudella (myös sen konkkafirman asioista ja muistakin intresseistä).

Laajasalon puolustajat näyttävät koko ajan enemmän jonkinlaisen kirkollisen kekkosslovakian puolustelijoilta, sen ajan ja toimintatavan, jossa johto tai muuten "hyvät tyypit" saa vähän huseerata ja säätää kulisseissa, ja kukaan ei puutu. Ja kyse on muuten kulttuurista, ei yksittäistapauksista, terveisiä vaan arkkipiispaehdokkaille. Ei tällaista synny ilman toimintatapaa tukevaa kulttuuria.

Miksi palautin pappeuskirjani, eli en ole enää pappi

Kavereiden vinkkien johdosta: tämä on henkilökohtaista pohdintaani. Tein tästä julkista, koska ei tämä ole salaisuus, ja tiedän että tämänkaltaista juttua kuplii myös muualla evlut kirkossa ja olen sitä mieltä, että avoimuus tekee ihan hyvää myös kirkolle. Tässä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa tästä asiasta nyt. Jos tunnen tarvetta avautua enemmän, kirjoittelen varmaan tänne lisää. Muuten en keskustele tästä enempää julkisuudessa. Pidän kommentit toistaiseksi tässä auki, ja sensuuraan mieleni mukaan.

Hyvin lyhyt versio menee niin, että kun pappeus tuntuu siltä, että olet kirkon luottamushenkilöiden ja papiston yhteisen enemmistön pelinappula, on varmaan viisasta lähteä, jos voi.

Keskipitkä[1] versio menee niin, että piispan vaalissa äänioikeutetut - puolet papistoa ja puolet maallikkoja - valkkaa just sen ehdokkaan piispaksi, jolla on tarve olla konservatiivien kaveri aina siihen asti, että kirkollinen samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen (joka on siis ihan laillista myös kirkollisesti, jos et usko, tsekkaa Urpo Kankaan lausunto, joka antaa ymmärtää, että kirkon pitää vihkiä) jätetään taas kerran kirkolliskokouksen armoille. Kaksi muutakin vaihtoehtoa oli, heidän vikansa taisi olla se, että he eivät olisi antaneet moraalikonservatiivien puuhailla ihan niin rauhassa.

Saattaisi luulla, että kirkolliskokous (joka voisi vain todeta vallitsevan tilanteen, että joo, voi vihkiä ja ei, ei voi rankaista vaikka osan kauheesti mieli tekisi) on helppo äänestää uusiksi, mutta eihän se niin mene. Kirkolliskokoukseen edustajat valitsevat kirkkoneuvostojen, kirkkovaltuustojen ja seurakuntaneuvostojen jäsenet, ja tämän porukan valitsee matalan äänestysaktiivisuuden takia käytännössä alle kymmenesosa kirkon jäsenistä. Tietysti se osa, jota kirkko kiinnostaa eniten. Eli vetoaminen kirkolliskokoukseen tässä avioliittoasiassa on ihan silkkaa hämäystä ja viivyttelyä.

Lisäksi tulee tämä rankaisemisasia: evlut-kirkon avioliittokäsitystä ei ole ikinä määritelty erikseen valtakunnan avioliittokäsityksestä (eikä Lutherkaan tehnyt eroa, ks. Vähä Katekismus). Eli kun avioliittolaki muuttui, myös kirkon avioliittokäsitys muuttui, koska kirkolliskokous ei ole kyennyt tekemään päätöstä suuntaan eikä toiseen. Olen aika varma, että jos esim. Sadinmaa tuomitaan kapitulissa, Sadinmaa vie asian hallinto-oikeuteen ja hallinto-oikeudesta tulee päätös, jossa todetaan, että rangaistukselle ei ole perusteita. Ja rangaista ei voi, jos ei ole jotain määräystä tai lakia, johon vedota. Tää on evlut kirkon ihan itse tehty ongelma. Piispainkokous pohtii ratkaisuksi vihkioikeudesta luopumista, ja kyynisesti voisi ajatella, että jos pappi ei juridisesti vihi, pappi ei tee mitään normaalin siviilioikeuden piiriin kuuluvaa, ja tällöin on helpompi heiluttaa keppiä kun päätöksen sisällöstä ei voi valittaa hallinto-oikeuteen.

Tästä päästään siihen, että yli puolet Helsingin hiippakunnan piispanvaalin valitsijoista äänesti piispaksi mielestäni sellaisen menneisyyden miehen[2], joka haluaa jatkaa vanhaa pahaa perinnettä tasa-arvo -venkoilussa. Kaunista puhetta varmasti tulee, mutta teot ratkaisevat. Tulevalla piispalla oli esimerkiksi tarkoitus osallistua seurakuntansa kautta tasa-arvoisen avioliittolain juhlimiseen, mutta siitä ei oikein tullut mitään, kun asianosaiset, eli siis homot, tajusivat että sama kaveri ei kuitenkaan salli naimisiinmenoa kirkossaan. Tämä kaveri on siis hiippakunnan valitsijoiden enemmistön valinta.

Mitä minä päättelen tästä pitkästä ja monipolvisesta jutusta?

1. Yli puolelle piispan vaalin äänestäjistä näyttää olevan aika se ja sama tämä tasa-arvoinen kirkollinen vihkiminen. Varmaan sieltä joku, ehkä monikin, protestoi että eikä ole, mutta teot puhuvat toista.
2. Ei ole ehkä ihan realiteettitaju kunnossa kaikilla äänestäneillä, anteeksi vaan. Helsinki on Suomen urbaanein, moniarvoisin ja moraaliliberaalein hiippakunta. Miten ihmeessä tämän tyyppisen, jossain määrin opportunismilta ja homofobialta haiskahtavan[3] piispan on tarkoitus pärjätä tämän porukan kanssa, jolle tasa-arvo on aivan itsestäänselvyys, ja jonka arvot ja arvostukset leviävät koko ajan muualle Suomeen, ja jolle avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä arvoja?
   
   Vaikenemalla? Sallikaa mun nauraa. Siitä jää kiinni, ja lopulta joku aina kaivaa erilaiset (ikävät) tosiasiat esiin, liittyivät ne sitten mihin tahansa.
   
   Mahdollisesti selittämällä yhtä yksille ja toista toisille? Ei kai nyt sentään, siitä jää kiinni vielä nopeammin.
   
   Yrittämällä venkoilla siinä keskellä kuin Jean Claude Van Damme rekkojen välissä, kun rekat tässä tapauksessa kuitenkin erkanevat toisistaan koko ajan enemmän eivätkä ole palaamassa yhteen? Kamoon. Mä olen yrittänyt tätä, ja lonkkiin sattuu eikä tää silti enää onnistu.
   
   Realistinen optio voisi olla moraalikonservatiivien ohjaaminen liberaalimpaan suuntaan ja muutenkin kirkon sisäpiirin tutustuttaminen hiippakunnan todellisuuteen, kasa anteeksipyyntöjä... joo. Ei tää nyt ehkä näinkään mene, ainakaan lähitulevaisuudessa. :D

En voi edustaa tuollaista, en edes passiivisesti. Ja koska minulle tämä on tietyllä tapaa helppo päätös tehtäväksi (elantoni ei ole kiinni pappeudesta, teen muita hommia), niin sanon heippa pappeudelle.

Henkilökohtaiset syyni - onko muunlaisia? - liittyvät pitkälti jaksamiseen ja itsearvostukseen. Me kaikki elämme rajallisen ajan. En elä ikuisesti. Olen vääntänyt ja kääntänyt LGBTIQ-juttuja viitisentoista vuotta, ja nähnyt kehityskaaren kulissien takaisesta homofobiasta ja vaikenemisesta (Huovinen, ei, en pysty todistamaan, mutta omaa kokemusta on) jonkinlaiseen hyväntahtoiseen, paikalliseen huolenpitämiseen (Askola), ja nyt olisi sitten tulossa käännös kohti opportunismia ja ilmeisesti jonkinasteista homofobiaa, todennäköisesti noin 25 vuoden ajaksi.

Olen koettanut tehdä töitä asiaintilan muuttamiseksi. Tulkaa kaikki -liike on niin leppeä ja lempeä, että siitä ei ole vastukseksi konservatiivien homofobialle, ja siinä on muutenkin aikamoinen "ally theatre" -tuoksu, josta en pidä (lukekaa se linkki, BGD kirjoittaa asiaa). "Kunnioittava keskustelu" näyttäytyy saman ilmiön yhtenä inkarnaationa, siinä kun ei huomioida valta-asetelmia: kirkossa on todella lujaan itsensä erilaisiin asemiin juntannut homofoobiporukka ja heidän peesaajansa, ja sellaisten kanssa keskusteleminen on lähinnä ilman lämmittämistä ääniaalloilla, ei siitä mitään näytä seuraavan, ja ihan hemmetin työlästä vähemmistöille. Idea näissä tuntuisi olevan saada kiva fiilis valtaapitäville, syrjinnän lopettamisella ei niin väliksi. Ei niistä mitään käytännön muutoksia ole tullut[4].

Tässä kohtaa: kiitos, mutta ei kiitos. Elämä on liian lyhyt tuommoiseen. Jos ex-pappiskollegani[5] ja luottamushenkilöt haluavat tähän suuntaan, antaa mennä, mutta minä jään kyydistä nyt, tämän pappeuden osalta. Kun puolet ns. omasta kerhosta äänestää sen puolesta, että esim. minun avioliittoni kanssa voidaan vaikeilla aina vaan ja edelleen iänkaikkisesti, pitää olla vähän tyhmä että jää, jos ei ole muista syistä pakko, varsinkin kun minun ei tarvitse muussa elämässä sietää huonoa käytöstä ja homofoobista typerehtämistä. Kaveri vertasi tilannettani ER:n (eli siis Tehis, eli Teho-osasto) elvyttämisiin, missä joku huutaa aina ennen defibrillaattorilla täräyttämistä "Clear!", mihin minä jatkoin, että mun kannaltani mä taidan vaan sanoa "Time of death", ja lähden pois tekemään muita asioita.[6]

[ETA: kävin siis palauttamassa pappeuskirjani Irja Askolalle aamulla. Keskustelimme ihan hyvässä hengessä ja siunasimme toisemme lopuksi.]




[1] "Keskipitkä" siksi, että varsinaisesti prosessi pois pappeudesta näin jälkikäteen katsoen taisi alkaa kohdallani vuonna 2001, kun laki rekisteröidystä parisuhteesta hyväksyttiin ja en saanut silloisesta Helsingin piispasta, Eero Huovisesta, mitään järkevää kantaa siihen, miten siunausta pyytävien parien kanssa pitäisi menetellä. Ei selkeää kieltoa, ei selkeää myöntöä, ei oikeastaan mitään. Tämä menee tietysti muistinvaraisesti, koska luultavasti minulla ei ole sähköpostiarkistoa tuolta ajalta. Sitä seurasi Heikan komitea ja monet, monet muut vaikeiluepisodit. Tämä piispanvaalin tulos tuli tällaisena kirsikkana kakun päälle. Pitkä versio olisi ihan tolkuttoman pitkä (ja tylsä, samaa ämpyilyä vuodesta toiseen. Maalin kuivumisen katseleminen voittaa sen tarinan kevyesti.)

[2] Tiedän, kannattajat eivät pidä Laajasaloa menneisyyden miehenä, mutta toimintatavat (esim. talousepäselvyydet valmennuskurssien kanssa ja niistä uutisoinnista valittaminen JSN:n 2007) kuulostavat kyllä aika perinteiseltä asioiden piilotteluyritykseltä suomalaiseen tapaan.

[3] No ensin esim. sitä tanssia mutta kun siitä tulee sanomista niin ei nyt sittenkään, lisää esimerkkejä löytyy vaikkapa Kai Sadinmaan blogista - koittakaa kestää tyypin melko värikäs kielenkäyttö ja hyperbola ja keskittykää tapahtumiin ja itse asiaan. Ei tämä hyvältä näytä.

[4] Tiedän, kirkko on hidas. Olkoon ihan rauhassa. Muu yhteiskunta on mennyt menojaan, ja minä sen mukana, kirkko noin hengellisenä yhteisönä voi tulla perässä sitten kun ehtii. Ihan varmasti se tulee, on se ennenkin tullut. Ks. eronneiden heteroiden uudelleen vihkiminen, avokummit, naisten vihkiminen pappisvirkaan. Tai sitten siltä loppuu rahat ensin.

[5] En siis ole irtisanoutunut töistäni, en tee papin töitä, en ole tehnyt vuosiin. Tämä ratakiskon pätkä varmuuden vuoksi.

[6] Psykologisesti osuvampi vertaus olisi joku perheväkivalta tai alkoholismi, josta ei oikein pääse eroon kuin lähtemällä. Omaa kokemusta ei onneksi ole, kirjoista olen lukenut.

[7] Ei ole seitsemättä viitettä, minä vaan tykkään alaviitteistä.

Miksi julkisella puolella Suomessa käytetään niin paljon Liferaytä?

Tätä ihmetellään aina silloin tällöin, ja koska olen töissä noin lakiteknisesti julkisella sektorilla, ajattelin vähän avata syitä tähän valintaan - koska olen itsekin ollut tekemässä vastaavaa valintaa, ja koska ymmärrän (siis sympatiseeraan) oikein hyvin julkisen sektorin logiikkaa tässä asiassa:

1. iso osa julkisen puolen sivustoista on amatöörien toimittamia. Ei vaan ole mitään ammattitiedottajia tekemään kaikkea, vaan ison osan tekevät ihan amatöörit, joita on vieläpä iso lauma. Tämän luulisi olevan etu Wordpressille, mutta...
2. sivustot tuppaavat olemaan aika isoja kokonaisuuksia, ja niissä pitää olla aika lailla struktuuria. Tästä on toki poikkeuksia, mutta vaikkapa evl.fi - kamoon, siinähän on ihan hirveästi tavaraa, josta vain pieni osa on edes jotenkin blogityyppistä. Liferay on tosi hyvä laittamaan sivuston päivittäjän järjestelemään sisältöä, koska sisältö on irti rakenteesta. Joka vie kolmanteen pointtiin:
3. MVC. Julkisen puolen sivustojen ostajissa on aika paljon tietohallinnon ammattilaisia, ja julkisella puolella yleensä kyllä ymmärretään, että teknologinen velka tulee ja puree kintusta kovaa. MVC on sellainen lähestymistapa, että vaikka järjestelmän kanssa tulee joskus ongelmia, tietonsa voi yleensä kiikuttaa johonkin toiseen järjestelmään ja antaa uudelle järjestelmälle kasan sääntöjä, ja pim, sivusto käy ja kukkuu taas. Case in point: valomerkki.fi (Plone) -> kirkkojakaupunki.fi (Liferay). Dataa siiirtyi noin yksitoista gigaa, metadata säilyi, linkitkin pysyivät enimmäkseen ehjinä. Sisällön rakenteisuus säilyi. Tätä on vaikea ylikorostaa tiedonhallinnan ja pitkän elinkaaren kannalta.
4. Elinkaari. Julkisella puolella asioiden elinkaari on esimerkiksi kymmenen vuotta, ei kolme tai edes viisi. Jos tiedot pysyvät mukana vuosia, se on pelkästään positiivista. Kaiken tekeminen uusiksi muutaman vuoden välein ei ole oikein optio jos henkilökuntaa uudelleen tekemiseen ei ole.
5. Liferay on "valmis". Sen perustoimintalogiikalle ei tarvitse yleensä tehdä mitään, vaan siitä saa useimmat toiminnallisuudet ulos out-of-the-box ilman ylimääräistä koodaamista. Totta kai koodaamalla saa juuri sitä mitä tahtoo, mutta samalla saa...
6. ...teknologista velkaa. Kun teetätät just mitä tahdot (ja Wordpress ja Drupal ja kaikki frameworkit vievät tähän), saat kaupanpäällisinä myös riippuvuussuhteen ohjelmistotoimittajaan. Ei se nyt niin kiva asia ole, vaikka ohjelmistofirmat ovatkin enimmäkseen ihan ok putiikkeja.
7. Mikä olisi paketista valmis vaihtoehto Liferaylle? WebSphere? Ihan jumalattoman kallis, paitsi jos teet todella isoa järjestelmää. Plone? Sitä ei saa enää Suomesta. Episerver? Mjoo, ehkä. Sivuviidakko? Toki, se on ihan realistinen vaihtoehto. Liferayssa on vaan enemmän integraatiopintoja.

Lisäksi: räätälintyönä teettäminen on hyvä ajatus, jos omat prosessit ovat oikeasti sellaiset, että softa kannattaa laittaa noudattamaan niitä, mutta jos prosessit voidaan mukauttaa ohjelmistoon ja ohjelmiston perusprosessit ovat fiksunoloiset, niin totta kai kannattaa ottaa valmisohjelmisto. Ei kukaan varmaan väsää yleisluontoisia käppyröitään millään erityisesti siihen valmistetulla ohjelmistolla, vaan tyypillisesti taloushallinto murskaa numeroitaan Excelillä. Valmiilla paketilla.

Mitä kirkko tarvitsee - ei ainakaan lisää puhetta

Evlut kirkolla on kaksi ongelmaa, ja ne ovat lyhyesti: 1) aktiivit ja palkattu henkilökunta on enimmäkseen ihan pihalla siitä, miten seurakuntalaiset ja suomalaiset ylipäätään elävät ja sen takia eivät osaa puhua semmoisella kielellä, että joku ulkopuolinenkin ymmärtää, mistä on kyse ja 2) toimintaa ei saada muutettua vastaamaan jäsenten tarpeita (tunnetaan myös nimellä päättämättömyys). Pikkuongelmia, tai oireita ongelmista, ovat tuskailu kielenkäytön kanssa (asiakas on ruma sana ja sitä ei saisi käyttää, vaikka osa jäsenistä takuulla mieltää itse itsensä asiakkaiksi) ja konkreettisen mittaamisen lähes totaalinen puute. Jäsenmäärää mitataan, mutta eihän se mikään toiminnan mittari ole, lähinnä yleisindikaattori siitä, että jep, enimmäkseen ei olla onnistuttu, vuosikymmeniin.

Olen työni takia päässyt penkomaan Kotimaan Jäsen 360 -materiaalia (ihan semmoinen normisegmentointi suomalaisista uskonnollisten asenteiden suhteen, kaverina kaikenlaisia elämäntapaindikaattoreita), ja minua on valistettu, että palkatut työntekijät ovat aika reippahasti siellä uskollisten (lue: konservatiivien) puolella. Tulos ei yllätä yhtään.

Päättämättömyydestä löytyy esimerkkejä niin, että surettaa - naisten pappeus, homot, erilaiset muutoshankkeet joita on paljon, mutta joista mikään ei tunnu johtavan toiminnan muuttumiseen millään lailla. Varsinkin jonkin asian tekemisen lopettaminen tuntuu olevan täysin mahdoton juttu: kun jotain on kerran aloitettu, sitä puuhataan kunnes kuollaan. Ja kun mitään ei mitata - ainakaan euroissa - mistään ei tule myöskään signaalia, että nyt yritetään ratsastaa kuolleella hevosella. Välillä käy mielessä, että mittareita ei edes haluta, koska niistä kävisi niin ikäviä asioita ilmi. Samaan aikaan, tietysti, selitetään että eihän hengellisiä asioita voi mitata. Ei voi, ei. Mutta kävijämääriä voi, ja tavoitettuja ihmisiä voi, ja käytettyä työaikaa voi. Ja mittaustulosten perusteella voi arvioida toimintaa ja tehdä muutoksia toimintaan. Jos onnistuu välttämään mittaamisen, ei tarvitse arvioida eikä varsinkaan muuttaa mitään.

Jos olisin ylin styranki ja luterilaisten paavi, ja minulla olisi kaikki valta maan päällä (maan päällä riittää kyllä, kiitos vaan), määräisin, että ensiksi laitettaisiin kirkon hengelliset työntekijät tutustumaan nykymaailmaan ja nykyihmisiin sellaisina kuin ne ovat. Apua saisi varmaan esimerkiksi sosiologiasta, sukupuolentutkimuksesta, kulttuurintutkimuksesta ja yhteiskuntatieteistä ylipäätään. Ei mitään teologisia vänkyröintejä tähän väliin.

Seuraavaksi pakottaisin johdon tekemään työnsä, eli päättämään painopisteistä, perustellen ne jäsenistön selvitetyillä ja perustelluilla tarpeilla. Eli vaatisin kaikesta ns. business caset. Jos johtoa ei huvittaisi tämä, tai johto ei saisi tätä aikaan, johto menisi vaihtoon. Ei ole mitään järkeä tehdä mitään musta tuntuu -menetelmällä. Evlut kirkko saa jäsenmaksuina (eli kirkollisverona) rahaa, ja se pitää käyttää vastuullisesti eikä mihinkään epämääräiseen "kun näin on ennenkin tehty" -touhuun. Veikkaan, että jumalanpalvelukset, toimitukset ja ihmisten auttaminen ja suuri osa tukitoiminnoista pysyisivät (kaikille on helppoa tehdä business case kirkon lähtökohdista), mutta kaikki muu muuttuisi.

Sitten komentaisin kaikki kertomaan näistä jutuistaan, minkä tyylisestä jutusta on kyse. Eli onko joku kirkollinen juttu esim. enemmän hihhulointia (kädet ylös ja kielillä puhumaan), pylvään takana murjottamista tai vaikka helvetin tulen julistusta. Tai esim. antirasistista. Tässä takana semmoinen ajatus, että nämä - näin veikkaan - ovat mahdottoman tärkeitä erotteluja sille porukalle, joka harkitsee kirkollisessa tilaisuudessa poikkeamista tai muuten sekaantumista kirkkoon. Nämä tyylit pitäisi tietenkin selvittää tuossa ensimmäisessä vaiheessa noilta ns. maallisilta tutkijoilta, ja näitä pitäisi muutella sitä mukaa kun maailma muuttuu, eli jatkuvasti.

Nyt evlut kirkko ei kerro tapahtumiensa ja osallistumismahdollisuuksien sisällöstä oikeastaan muuta kuin muotoseikat, ja se on vähän kuin ilmoittaisi että "konsertti ensi viikolla torstaina kello 19 siellä ja siellä". Mitäpä sitä kertomaan, mitä musiikkia siellä soitetaan ja kuka soittaa. Aktiivit tietysti osaavat suodattaa mieleiset tapahtumat tuttujen tyyppien nimillä (ai siellä on Huttunen, siitä en tykkää, meen tuonne missä on Möttönen mieluummin), mutta eihän kukaan vähänkään kirkollisesta touhusta vieraantunut (lue: lähes kaikki suomalaiset) tuollaista osaa tai viitsi tehdä. Varminta ja turvallisinta on olla menemättä, koska mistä sen tietää millainen kaheli siellä on vastassa. Kauneimmat joululaulut, joulukirkot ja pääsiäiskirkot ovat enimmäkseen ok, koska niissä pakollinen muoto on niin vahva - ei tarvitse pelätä mitä ihmettä siellä tapahtuu jos sinne menee. Kuka ostaa hengellisen sikansa säkissä? Niin-pä.

RPi 3 + F23 + MPD

Eli kuinka saada varsin pikkuinen ja varsin siedettävän näköinen musiikkisoitin ja tiedostopalvelin olohuoneeseen.

Olohuoneessani on ollut tietokone viimeiset... 10 vuotta? Ainakin. Se on ollut iso ja luotettava HP:n työasema, mutta onhan se, no, iso. Ja vanha. Ja yhä meluisampi. Sain koneen aikoinaan hyvältä ystävältä, se oli poistettu muusta käytöstä ja oli menossa romutettavaksi - 10 vuotta sitten.

Olin myös katsellut uteliaasti RPi:ä, tuota pikkuista ARM-prosessoriin perustuvaa tietokonetta, ja miettinyt useamman kerran, olisiko siitä kotipalvelimen (tunnetaan myös nimellä datasaavi) korvaajaksi. RPi:t ovat aika halpoja, viiden kympin molemmin puolin, joten päätin kokeilla.

Kannoin kaupasta kotiin RPi 3:n, kotelon, virtalähteen (ihan tavallinen USB-laturi), MicroSD-muistikortin ja telakan parille SATA-levylle; tarkoitukseni oli laittaa vanhassa HP:ssa olevat, varsin uudet levyt kiinni RPi:n. Komponenttien kytkeminen oli ihan triviaalia, laita johdot kiinni, työnnä levyt telakkaan ja siinähän se. Laitoin myös näppäimistön ja hiiren kiinni RPi:n. Seuraavaksi piti asentaa käyttöjärjestelmä MicroSD-kortille.

Olin päättänyt, että jos vain mahdollista, myös RPi tulisi toimimaan Fedoralla, koska olen tottunut Fedoraan, tiedän sen oikut ja metkut ja se on mielestäni aika elegantti ylläpidettävä (en tosin vieläkään tiedä pitäisikö systemd:stä ja pulseaudiosta pitää vai ovatko ne hävityksen kauhistus, CUPSin ohella. Osa minusta haluaisi että SysV, ALSA ja lprng toimisivat ikuisesti).

Tuumasta toimeen, sopiva levykuva lataukseen täältä. Desktop, Fedora Workstation. Se ehkä osoittautuisi pikkaisen epäoptimaaliseksi, mutta GNU/Linuxeihin on niin helppo pultata lisää osia, että se ei huolettanut vähääkään. Sitäpaitsi olin utelias näkemään, miten RPi 3 selviää Gnome 3:sta.

Seuraavat osat tein virallisen RPi 2:lle tarkoitetun ohjeen mukaan. Näin jälkikäteen siitä firmware-masterista kannattaa kopioida SD-kortille myös /opt, koska siellä on kaikenmoista RPi:n spesiaalisoftaa, eli

cp -r firmware-master/opt/* /tmp/rpi/opt/ 

olisi ollut ihan fiksu juttu. Tein sen sitten myöhemmin.

Seuraavaksi laitoin RPi:n kiinni verkkoon (perinteisellä Ethernet-johdolla), laitoin SD-kortin sisään, kytkin telkkarin RPi:n HDMI-liitäntään ja laitoin virrat päälle.

Sehän käynnistyi ihan kuten pitikin! Kliksuttelin Fedoran asennusohjelman loppuun ja seurasin virallisen ohjeen loppuun, poistin Fedoran kernelin (tämä tuntui todella omituiselta koska normaalisti kernelin poistaminen tekee koneesta käynnistämiskelvottoman, mutta tässähän poistettiin vain Fedoran versio kernelistä, ei sitä firmware-masterista kopioitua oikeaa, käytössä olevaa kerneliä), päivitin Fedoran paketit (tähän meni melkein tunti), asensin rpi-updaten ja käynnistin koneen uudestaan.

Seuraavaksi laitoin sshd:n päälle:

# systemctl enable sshd.service

# systemctl start sshd.service

ja nakertelin palomuurin mieleisekseni:

# firewall-cmd --permanent --new-zone=home

# firewall-cmd --zone=home --add-source=192.168.0.0/24

# firewall-cmd --zone=home --add-source=192.168.0.0/24 --permanent

(eli samasta lähiverkosta voi tulla sisään ssh:lla, lisäsin sinne kaikenmoista muutakin mutta sitä en näin julkisesti jaa)

Asensin ssh-avaimet ja testasin, että pääsen kodin muilta koneilta kirjautumaan RPi:n. Hienosti toimi!

Seuraavaksi lisäsin telakassa olevat levyt /etc/fstabiin (eli kerroin, mikä levy laitetaan kiinni mihinkin hakemistoon, mm. näin:

/dev/sdb1                    /home/kuvat    ext4         defaults,noatime 0 0

ja sitten pääsinkin askartelemaan nfs:n mieleiseeni tilaan. No, laiskana kopioin vaan edellisestä palvelimesta /etc/exportsin, käynnistin nfs:n ja kokeilin, että talouden muut masiinat löysivät levyt edelleen. Eivät löytäneet. Koska, doh, en ollut avannut palomuuria. Joten:

# firewall-cmd --zone=home --add-service=nfs

ja yhteiset levytkin löytyivät taas. Perään vielä

# firewall-cmd --permanent --zone=home --add-service=nfs

niin löytyvät myös uudelleenkäynnistyksen jälkeen.

Tähän asti jokseenkin tavanomaista ja tylsää, vaihdoin tosin screenin tmuxiin emacs-sessiotani varten, mutta tästä alkoi itselleni kiintoisa vaihe, halusin nimittäin jonkun mukavan ratkaisun, jolla voin soitella levyllä lojuvaa musiikkikirjastoani (kyllä, minulla on myös Spotify Premium ja Chromecast, mutta siellä ei ole kaikkea). Joten:

- asensin rpmfusionin (ohjeet, Command line setup using rpm, Fedora 22 and later)
- asensin mpd:n:

dnf install mpd

- asensin mpc:n

dnf install mpc

ja aloin säätämään mpd:tä (mpd.conf). Ja ääniä.

Ääni, Linuxissa, on varmaan iäisyystuskailun aihe. Niin nytkin. Ei pihahdustakaan, ja kun kysyin järjestelmältä, että olisikohan joku äänilaite käytettävissä (aplay -l), vastaus oli että ei mittään ole, ei ollenskaan. Seuraavaksi tillistelen, että olisikohan kernelin moduli ladattuna. Modulin nimi on snd_bcm2835 - ei löydy ytimestä (lsmod). Modulin saa ladattua (modprobe snd_bcm2835) ja sen voi laittaa latautumaan automaagisesti: lisää tiedosto /etc/modules-load.d/snd_bcm2835.conf, jonka sisässä lukee seuraavat taikasanat:

#load Raspberry Pi sound module
snd_bcm2835

Ei ääntä. Lievää manailua ja ärtymystä ja googlettamista. Toiset luulevat, että nörtit osaavat kaiken, mutta paljastan nyt, että me osaamme googlettaa. Plus olemme hirveän härkäpäisiä. Noin puolen tunnin ähertämisen tuloksena löydän tälle sivulle, jossa on uusi taikasana dtparam=audio=on, joka siis kirjoitetaan tiedostoon /boot/config.txt ja käynnistetään RPi uudestaan.

Ei ääntä.

Tarkistetaan vielä kerran, että äänijärjestelmälle on sanottu, että yritä nyt pliis soittaa sitä ääntä sen kuulokeliitännän kautta:

amixer -c 0 cset numid=3 1

Soitellaan testiääntä (speaker-test), ei pihahdustakaan - mutta ei virheilmoituksiakaan. Tähän asti äänikomennot ovat tuottaneet lähinnä virheilmoituksia.

Kunnes valkenee. Minähän otin irti nää johdot kun purin edellisen koneen pois. Jonnekin se äänijohto menee RPi:n kyljestä, mutta tarkistetaan se nyt vielä.

Johto meni tietysti ihan väärään liittimeen vahvistimessa, ja kun johdon laittoi oikeaan paikkaan, jo alkoi tulla ääntä. Haluan varmaan joskus vielä vähän hifimpää, mutta tämä välttäisi nyt.

Sitten mpd. Tämä otus tarvitsee asetustiedoston (minä ajan sitä toistaiseksi normikäyttäjätunnuksella koska olen laiska, ja koska mpd:n laittaminen toimimaan omalla tunnuksellaan näyttäisi olevan aikamoinen askartelu jonka lopputuloksesta ei oikein ole varmuutta, ja taas yhden softan debuggaaminen, juuei), johon kirjoittelin tämmöisiä:

db_file <tähän sopiva tiedostonimi, muista että hakemiston pitää olla olemassa>
log_file <sama kuin edellä>
music_directory "/var/mp3"
playlist_directory "/var/mp3"
state_file <sama kuin edellä>
pid_file <sama kuin edellä>
restore_paused "yes"

bind_to_address <RPi:n ip-osoite>
bind_to_address "127.0.0.1"

audio_output {
  type "alsa"
  name "MPD"
  device "hw:0,0"
}

Ja sitten vaan mpd komentona ja odottelemaan, että se ehtii indeksoida kaikki popit. Odotellessa kannattaa avata palomuuri:

# firewall-cmd --permanent --zone=home --add-port=6600/tcp

ja

# firewall-cmd --zone=home --add-port=6600/tcp

Asensin puhelimeen MPDroidin, kerroin sille, mistä RPi:n löytää (eli se ip-osoite) ja pim, puhelin alkoi toimia kauko-ohjaimena RPi:n hallinnoimalle levykokoelmalle!

Koska elelen myös emacsissa, annoin toki komennon M-x mpc, ja sieltähän ne musat löytyivät sieltäkin. Kivointa tässä MPD:ssä on se, että soittojono on yhteinen ja kaikki samassa verkossa olevat pääsevät siihen käsiksi. Ja MPD:lle löytyy myös hyvä Windows Phone -kontrolliohjelma (Chimney), joten myös puoliso voi renkata musiikkeja työpuhlulla.

Ja koska kasa teknologiaa ei ole mikään silmänilo, hain Habitatista arkistolaatikon ja nostelin osaset sinne. Kansi on sen verran väljä ja laatikossa on raot, joten lämpö tuskin tulee ongelmaksi. Mittasin kuitenkin varuilta lämmöt ilman koteloa:

/opt/vc/bin/vcgencmd measure_temp

Tulos oli 49,4°C. Kotelon kanssa ollaan korkeimmillaan käyty 53,4°C:ssa, ja normaalisti lämpö on tuollaiset 50,5°C, joten en ole huolissani. Yksi aste ei maata kaada. Jos tämä alkaa vaivata minua, laitan RPi:n jäähdytyslevyt ja teen koteloon lisää reikiä.

Suunnitelmat ja kuinka ne muuttuvat

Minusta on kiva suunnitella asioita ja miettiä valmiiksi, mitä suunnilleen tulee tapahtumaan. En, noin yleensä ottaen, pidä itseäni kauhean joustavana ihmisenä. Olin väärässä. (Olen aika usein väärässä itseni suhteen, mutta enhän minä siitä mitään opi.)


Vaeltelin ja kiipesin viikon verran Alpeilla. Tarkoitukseni oli ensin kävelellä Signal de La Gravelle, sitten Roc Noirille ja sitten Aiguille du Goléonille. Lopuksi ajattelin kiivetä Grande Ruinelle.

En tehnyt mitään noista asioista. Reissu oli yhtä kaikki haastava ja hyvä.

Mitä tapahtui? Yllättävät inhimilliset seikat muuttivat asioita matkan aikana, ja en voinut toteuttaa suunnitelmiani kuten olin ajatellut. Huomasin ilokseni, että pystyin joustamaan suunnitelmistani ja tekemään uusia lennosta, ja kykenin myös puhumaan muutoksien herättämistä tunteista ja ajatuksista.

Matkalla monta lahjaa minulle: eräs ystävyys syveni ja vahvistui, syntyi uusi kumppanuus (hi, Julien!), tutustuin moneen mukavaan uuteen ihmiseen ja kiipesin itseäni hämmästyttävällä tasolla. Kävimme ystävän kanssa jäätikön kautta hienolla harjanteella kahdestaan, omin voimin (eka kerta). Kiipesin ensimmäistä kertaa via ferrataa. Kiipesin mielestäni tyylikkään ja virkistävän ilmavan harjanteen. Laskin mäkeä jäätiköllä! (c'est culing en français, haha). Ennen kaikkea opin lisää sopeutumista ja tilanteen huomioon ottamista, omista tavoitteistani tinkimättä.

Ehkä opin avoimuutta maailmalle?


I like to plan things beforehand, think things through. I don't, as a rule, think of myself as a very flexible person. Well, I was wrong about that (add that to the long list of my mistakes).

I had plans for my climbing trip to the Alps, and basically none of my plans came through. Yet the trip was immensely enjoyable, fun and I learnt a lot. I deepened a friendship. I made new companions and acquaintances. I'm still rather amazed at the level I can climb easily at, and I'm beginning to be a bit proud of my mental strength. The food was obviously very good, and I also managed to slide down a glacier on my bottom - like I was a little girl again.

Above all, I went with what I got and enjoyed it immensely. So, not a bad trip at all, and probably mentally even more of a success than it was climbing-wise. And it was by no means a failure on that front, either.

This route was to me the high point of it all, airy and sustained. Highly recommended if you're into air, some downclimbing and thinking while you climb.

Pointe Trifide, traversée des arêtes, AD/II

Asiakkaat ja segmentit

Joo, niinhän se on, että kirkon kannattaisi käyttää (omiin tarkoituksiinsa) näitä kaupallisia konsepteja ja välineitä, mutta kehnolta näyttää, koska ylipäätään minkälainen tahansa edes jossain määrin objektiivinen tarkastelu herättää voimakkaita kieltoreaktioita: ihan väärin ovat segmentit ja asiakkaista ei saa puhua ja palveluista ei saa puhua. Viis siitä, että iso osa jäsenistöstä hahmottaa asiat niin, siitä ei saa välittää - paitsi ah-niin-alentuvasti; siis niin, että nämä asiakkaaksi itsensä näkevät ihmiset pitää äkkiä opettaa ajattelemaan samalla tavalla kuin sisäpiiri. En oikein näe siinä projektissa toivoa, paitsi tietenkin, jos sisäpiiri suostuu ensin opettelemaan näiden asiakkaiksi itsensä mieltävien kielenkäytön ja ajattelutavan. En oikein usko. Sisäpiiri ei pysty näkemään sisäpiiriyttään ainaakan vielä.

Vaan, minä lähden taas kesällä Ranskaan! Samaan kylään kuin kerran ennenkin, samaan kansallispuistoon, mutta nyt a) aikaa on enemmän ja b) kunto on parempi ja c) akklimatisoin vaeltelemalla neljä päivää kaverin kanssa. Melko muikeaa!

Get Lucky

 

(Arêtes de la Bruyère, harjanteelta pohjoiseen päin, järven nimi on mielikuvituksellisesti "Le Grand Lac")

Eli paluu bloggaamiseen. Ensin alppinismikuulumiset.

Ranskassa viime syksynä oli mukavaa. Ruoka oli hyvää (duh), ihmiset mukavia ja kiipeäminen oli ihan mielettömän hauskaa.

Kokemuksen sulattelu on vienyt aikaa. Huomasin monia asioita:

• jospa oisin kärsivällinen ja antaisin enemmän aikaa akklimatisoitumiselle? Jospa oisin. Lähden merenpinnan tasolta, nousen noin 1500 metriin, tempaisen seuraavana päivänä 2700 metriin ja heitän muutaman kilometrin lenkin siellä (noin 300 verttimetriä) ja sitten kiivetään 2500 metrissä. Eipä se mitään, mutta kun tuon jälkeen nousee seuraavana päivänä 3200 metrin kautta 3700 metriin, alkaa tuntua pikkuisen... pahalta. Tuhatkaksisataa metriä päivässä on liikaa, erityisesti kun viimeiset 500 metriä mennään omin voimin kiiveten. Eläessään oppii, kai?
• nyt otin mukaani tarpeeksi vettä. Toisin kuin edellisellä kerralla, Soreillerilta laskeutuessani. Pisteet siitä!
• varusteetkin toimivat, ja kaikki oli riittävän tukevaa tekoa (köh, kengät, köh), eikä kuitenkaan liioitellun kovaa tekoa. Pisteet siitäkin!
• ensin vähän vierastin ranskalaisen oppaan kanssa kiipeämistä, mutta minä ujoilen kaikkea uutta. Kun pääsimme kiipeämään, oli hirmu hauskaa! Ranskantaitoni riitti mainiosti, ja henkilökemia toimi - toivottavasti myös hänelle (Robin Molinatti; un guide superbe. Compétente, amiable, très, très professionnel).
• kyllä olisi hienoa kun aerobinen kunto olisi kovempi. Voisi mennä kevyemmin ja nopeammin.
• nopeus on kivaa! Mentiin reitit opaskirja-aikoihin: Arêtes de la Bruyèrelle (Traversée Nord-Sud, ihan se normireitti, topo Hervé Galleyn Escalade Plaisir, Alpes françaises du Nord) aamulla, iltapäivällä espressot hotellilla. Escalade plaisir, todellakin! Eka köydenpituus oli lievästi hankalampi (siis siitä ekan tornin alapuolelta alkavasta halkeamasta oikealle, tornin viereen) melko kuluneiden otteiden takia, muuten harjanne on hauskaa ja helppoa kiivettävää.
• kalkkikivellä kiipeäminen on ihan erilaista kuin graniitilla kiipeäminen. Ainakin tuo kanervaharjanne on melko liukasta kiveä verrattuna suomigraniittiin, ja kitkan sijaan pitikin olla tarkkana otteiden kanssa. Otteita sitävastoin riitti.

Ai miksi Get Lucky? Se sattui soimaan hissin yläaseman ravintolassa, kun palasin Râteaulta...

Inttäjien valtakunta, eli miksi en "keskustele" kirkollisilla keskustelupalstoilla

Käsiini sattui tämän viikon Kotimaa-lehti, ja lukaisin sieltä Rebekka Naatuksen kolumnin "Liberaalia lässytystä". Kolumnin teaser on julkaistu myös verkossa, mutta koko jutun lukeakseen pitää etsiä käsiin paperinen lehti. Se on tätä lehtien ansaintalogiikkaa, kun verkolla ei osata tai pystytä tienaamaan.

Se, mitä kolumnissa kuvataan liberaaliksi lässyttämiseksi näyttäisi viittaavan kirkon valtaapitävien kommentteihin. "Surettaminen" ja "harmittaminen" ovat käsittääkseni piispallista sanastoa, minua "liberaalia" joku Räsänen ei sureta eikä harmita - Päivi Räsänen käyttäytyy huonosti, hänen uskonsa on ainakin ulkoisesti katsoen kehnoa lakihenkistä hinkkaamista (toisten harrastaman) seksin ja (toisten) sukupuolen ympärillä - ihan klassista tekopyhäilyä ja kaksinaismoraalia siis.

Kirkon valtaapitävät eivät ole mielestäni noin yleisesti ottaen "liberaaleja" (eli siis kannattaisivat tasa-arvoa ja vastustaisivat vähemmistöjen sortoa). He näyttävät pääsääntöisesti sisäsiisteiltä keskiluokan tytöiltä ja pojilta, joille tärkein arvo käytännössä on jonkinlainen "voi kun me voitais kaikki olla kavereita keskenämme". Siinä elämänmallissa epäilemättä Räsänen "surettaa" ja luulen, että liberaalienkin (lue: feministien) tekemiset "harmittavat".

Jotenkin se kolumni näyttää trollaukselta, jonka tavoite, tietoinen tai ei, on saada aikaan lisää keskustelua konservatiivien ja liberaalien välille. Ei vaan ole mitään keskusteltavaa. Konservatiivi inttää raamatuntulkintaansa kuvitellen, että ajatusvirhe muuttuu totuudeksi toistamalla. Ei siihen ole mitään sanottavaa sen päälle, mikä on jo sanottu: konservatiivi ei osaa lukea Raamattuaan, vaan projisoi sinne omat syrjivät asenteensa ja kieltäytyy edes näkemästä omaa ennakkoasennettaan.

Minä en jaa sitä ajatusmaailmaa, jossa Raamattu on käytännössä Jumalan asemassa. Se on minusta epäjumalanpalvontaa, iljetys ja muutenkin väärin. Sallin tietenkin osaltani sellaisen ajatustavan, koska ajatusdiktatuurikin on väärin, ja sananvapaus pitää ihmisellä olla. Mutta miten semmoisen kanssa keskustellaan, kun se ei kuuntele mitään, mitä sille sanoo, huutaa vaan samaa viestiä kaikkialla, oli konteksti sopiva tai ei? Ei levysoittimen kanssa voi keskustella.

Écrins

Lähden kuuden viikon päästä (taas!) Alpeille. Tarkoitukseni on saada vähän lisää vuorikiipeilykokemusta, ja jos kelit (ja Luoja) suovat, niin ehkä yksi huiputuskin.

Vuorikiipeily (ja se boulder, ja trädi) on kivaa. Maisemat ovat huippuluokkaa, ilma on raikasta, ja vaikka sattuisi olemaan ruuhkaista, niin ihmiset ovat mukavia. En tosin ole ollut ikinä Gouterilla, joten mitäs minä ruuhkista tiedän, mutta ne pienet joukot, joihin olen törmännyt, ovat olleet poikkeuksetta miellyttävää sakkia. Ja se kiipeäminen! Kiipeäminen on hienon tuntuista kotibouldereillakin, mutta kun siihen lisätään maisemat ja avaruus, kokemus kohoaa toiseen potenssiin.

En ole yrittämässä mitään kovin kummallista, ja todennäköisesti haasteet tulevat, jos tulevat, kestävyyden kanssa. Kiipeilyteknisesti aion toimia mukavuusalueellani. Mietin joskus, olenko liian konservatiivinen kehittymiseni kannalta, mutta toisaalta pidän fyysisesti kiipeämisestä niin suunnattomasti, että nämä reissut ovat olleet ainakin tähän asti silkkaa nautiskelua. Ehkä minua arveluttaa oma (vuorilla) suunnistustaitoni ja arviointikykyni.

Vuorilla suunnistaminen on yllättävän hankalaa. Ei siksi, etteikö kohteita näkisi (hyvällä kelillä), vaan siksi, että paras reitti ei yleensä ole mikään viivasuora kompassisuunta, ja reittien havaittavuus on usein vähän kehno (vuorien alaosat ovat usein lähinnä kivikkoa, johon ei kummoisia polkuja muodostu) - ja oma päänsisäinen suunnistustaitoni on mitä sattuu (eksyn Espoossa melkein joka kerta). Osaan kuitenkin käyttää karttaa ja kompassia (ja GPS:ä, mutta en tykkää patterivekottimista: kokemukseni on, että niistä loppuu akku juuri väärällä hetkellä), joten niillä mennään.

Arviointikyky on toinen taito, jota menen opiskelemaan vuorille tänä vuonna. Osaan tietysti teoriaa, ja olen hiukan kokeillut käytäntöä, mutta tarvitsen lisää kokemusta.

Sekä onko nyt vähän ihanaa mennä Ranskaan, kun pitää paikallisista juustoista ja makkaroista.

Rovastien paukuttelut ja kirkollisen keskustelun sietämätön vaikeus

Jaakko Heinimäki kirjoittaa: "...Katekismusta tyhmien seurakuntalaisten päihin takovien rovastien ja Jumalasta kaiken tietävien tosiuskovaisten aika on ohi. Se ei ole kirkon eikä uskon kriisi. Se on rovastien ja tosiuskovaisten kriisi." (HS 15.11.2012)

Pekka Särkiö vastaa: "Mitä jos ei olisi niitä rovasteja, jotka paukuttavat katekismusta päähän – siis...
...Seurauksena olisi uskon sisällön tyhjeneminen."

Ja minä luen muualta siitä, kuinka etuoikeutettujen asemien menettäminen aiheuttaa ihmisille monenlaista päänvaivaa.

Minusta kirkon kriisi (kai tässä voi puhua kriisistä - luvut menevät alaspäin kuin lehmän häntä, ainakin suurenmoiseen menneisyyteen verrattuna) johtuu useista eri seikoista.

Yksi on yleinen sekularisaatio ja sosiaalisen kontrollin muutos. Nykyään ei ole häpeä (Luojan kiitos) olla yksinhuoltaja tai vaikkapa homo. Nykyään on häpeällistä käyttää luonnonvaroja surutta (ks. Talvivaara) tai olla sikamaisen ahne (mutta pikkuinen arkipäiväinen ahneus on ok, koska sitä tekevät kaikki. Tai ainakin logiikka on sellainen). Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä eikä pysynyt tässä mukana. He ovat vähän kuin tuon englanninkielisen linkin perheenisä; hyväätarkoittava, etuoikeutettu patriarkka, jonka ympäriltä ovat kadonneet olemassaolon edellytykset. Kirkkoon ei ole enää sosiaalista pakkoa kuulua, ja patriarkaalinen ihmisten päiden yli päättäminen on so last season, passé ja muutenkin déclassé. Osa kirkon väestä ei ole tajunnut tätä (kyllä, Pekka Särkiö, myös sinä. Valitan).

Toinen syy on kirkon väen oma reaktio edellä hahmoteltuun muutokseen. Siilipuolustus (tämä on varmaan tavallisin defenssi) ja muiden syyttäminen (kuka syyttää ketäkin - pääasia että se on joku muu kuin minä itse) ovat minusta enimmäkseen harmittomia tapoja; muiden syyttelystä tulee tietysti ikävää riitelyä, mutta se ei yleensä pahenna tilannetta. Pieni osa yrittää kuitenkin kääntää kelloa taaksepäin, lisäämällä volyymiä ja toistamalla entistä kovemmin itselle keskeistä sanomaa; ei suinkaan evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, vaan sitä, että miesten kuuluu saada huseerata ylimmäisinä ja homot ovat epäilyttäviä tyyppejä, joiden ei ainakaan tule mennä naimisiin (siis keskenään. Homomies plus heteronainen näille ihmisille kai kelpaisi). Tätä kutsutaan raamatullisuudeksi.

Tuo linkittämäni englanninkielinen artikkeli hahmottelee, kuinka näihin ihmisiin ja tähän tilanteeseen voisi suhtautua. Kirkon tilanne on sikäli erilainen, että meidän äänekäs vähemmistömme ei ole siinä asemassa, että se pystyisi patoamaan muutosta, mutta äänekkään vähemmistömme patoamisyritykset hidastavat kirkkomme sopeutumista muuttuneeseen tilanteeseen - kirkko kokonaisuudessaan on kuin 50-luvun jossain määrin valistunut perheenisä, joka on tipahtanut rintsikoita ja ruohoa polttelevalle 60-luvulle. Minä haluan, että kirkko tulee tämän vertauksen puitteissa 60-luvulle[1].

Olen pääosin Heinimäen kanssa samaa mieltä. Rovasteilla ja tosiuskovaisilla on kova kriisi. Haluan ymmärtää heidän tuskaansa, mutta en suostu siihen, että heidän tuskansa estää kirkkoa muuttumasta ja seuraamasta Pyhää Henkeä kun Hän johdattaa meitä kohti tulevaisuutta. Särkiö vääristää Heinimäen kirjoitusta kun hän esittää, että uskon sisältö tyhjenee - siis katoaa - jos rovastit eivät paukuta sitä ihmisten päähän. Heinimäki ei suinkaan sanonut niin, vaan hän puhui mielestäni ihan näppärästi siitä, kuinka kirkossa(kin) eletyn valta-asetelman aika on ohi; me emme voi enää katsoa tavallisia ihmisiä tavallisine tarpeineen pitkin teologisesti sivistynyttä nenänvarttamme, koska heidän ei ole enää pakko sietää meitä. Keskeisintä tässä on minusta se, että me olemme usein käyttäytyneet sietämättömän omahyväisesti ja tyhmänylpeästi. Me olemme syyllistyneet ylpeyden syntiin - kuvitelleet, että meillä on Totuus sellaisessa karkeassa mielessä, että me tiedämme kaikki keskeiset faktat, ja joka on meidän kanssamme eri mieltä on vähän imbesilli tai ainakin paha ja joutaa helvettiin. Kun sen vääntää tuolla lailla ratakiskosta, sanomani käy ehkä riittävän selväksi. Olemme suhtautuneet, kirkkona, rakkaudettomasti lähimmäisiimme. Ja totta kai meillä on ollut hyviä tarkoituksia, me kaikki tarkoitamme loputtoman hyvää - mutta kun meillä on välillä faktat pielessä, ja siksi hyväntekeminen menee välillä kirjaimellisesti päin helvettiä.

Palaan noihin rakkaisiin "konservatiiveihin"[2]. Minulla on sanottavana tämä: Uskon, että tarkoitatte hyvää, mutta näette maailman niin rajoitetussa valossa, että ette näe puheittenne ja tekojenne epäoikeudenmukaisuutta. Ette näe, että ehdottamanne toimintatapa on nykyisessä maailmassa väärin. Maailma on muuttunut sillä tavoin, että patriarkaatti ei ole enää ok. Olette edelleen tervetulleita mukaan kaikkeen, mutta ette voi edellyttää, että me muut rajoitamme todellisuuskäsityksemme teidän määräämiinne rajoihin - meidän maailmankuvamme on mielestämme laajempi, täydempi ja rakkaudellisempi, ja se antaa ihmisille ja koko luomakunnalle enemmän tilaa olla sitä, miksi Jumala on kaiken tarkoittanut. Se ei sulje teitä pois, mutta se rajoittaa mahdollisuuksianne määrätä muiden ihmisten elämästä. Se on mielestäni hyvä asia. Koettelemme näkemyksiämme jatkuvasti, ja löydämme sitä kautta uusia teitä Jumalan luo. Tulkaa mukaan!


[1] mutta en halua LSD-messua. Kumminkaan. :)
[2] typerä sana, mutta ei nyt ole parempaakaan.

Uskonnonopetus, eli minä olen objektiivisempi kuin sinä

Lueskelin evlut kirkon sisäpiirin omaa pikku sanomalehteä, Kotimaata (9.8.2012), ja siellä kaksi mielipidekirjoitusta (Arto Kallioniemen ja Irina Krohnin) puhui kaikille yhteisen uskontotiedon puolesta. Eipä siinä mitään uutta, mutta Irina Krohnin mielipidekirjoituksessa oli yksi lause, joka ansaitsee minusta vähän tarkempaa huomiota: "Oma uskonto ei ole kielen kaltainen välttämätön edellytys oppilaan persoonallisuuden kehitykselle."

Lauseeseen sisältyy kiintoisa (ja minusta virheellinen) käsitys siitä, mitä uskonto on. Uskonto, näiden Krohnien ja Kallioniemien puheenvuoroissa, näkyy jonkinlaisena vaihdettavana osana ihmisyyttä, ja sillä ei ole sen kummempaa yhteyttä ihmisen muuhun maailmankuvaan (paitsi ehkä taikauskoa tuottavana juttuna).

Toinen hauska sitaatti on "Nykyinen malli ei kerro välttämättä suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta, vaan perheiden kyvyttömyydestä jakaa elämänarvoja lasten ja vanhempien välillä." Krohnin ehdottama vastaus tähän on siis se, että poistetaan vanhempien elämänarvoja tukeva opetus koulusta - "Tällaisia kohtaamisia perheiden ei pitäisi antaa kouluille, vaan rakentaa uudenlaista vuoropuhelua perheiden sisällä." Krohn on tainnut kasvaa vähän porvallisemmassa perheessä kuin minä (olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri - elämä on vähän eri näköistä kun keskiluokan kulttuuri ei ole tuttu syntymäkodista lähtien); tuollainen "uudenlainen vuoropuhelu" edellyttää minun kokemukseni mukaan ainakin yhtä vanhempaa, jolla on humanistinen korkeakoulututkinto, koska uusien elämänmallien rakentaminen perheen sisällä vaatii sen verran isot sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit, että niitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole - eikä tule olemaan. Elämänarvojen uusintamisen jättäminen yksityisasiaksi on mielestäni samanlaista yksityistämistä kuin kaikille yhteisen ja yhtäläisen terveydenhuollon karsiminen - köyhimmät kärsivät eniten. Minusta se on moraalisesti väärin. (Jer.5:28-29)

Minusta maailmankuva (tai uskonto, tai maailmankatsomus - minusta sama asia) ei ole mikään ihmisestä irrotettava osa, vaan se on keskeinen osa sitä, miten ihminen on tässä maailmassa. Kieltä tarvitaan toisten kanssa kommunikoimiseen, ja maailmankuva tarvitaan, että ylipäätään voi toisaalta käsitteellistää maailman (tässä kohtaa maailmankuva ja kieli menevät limittäin) ja toisaalta siihen, että pystyy antamaan moraalisia arvioita asioista. Uskonnot ovat yksi tapa hoitaa tätä.

Miksi en kuitenkaan kannata kaikille yhteistä uskonto/elämänkatsomustietoa?

Uskonnon/maailmankatsomuksen/elämänkatsomuksen yksi erityispiirre, ja piirre, jonka se jakaa äidinkielen kanssa, on se, että jokaisella on sellainen, syntymästä asti, ja kenelläkään ei ole neutraalia positiota katsomuksen suhteen. Me kaikki joudumme kommunikoimaan äidinkielestämme lähtöisin, ja samoin lähtökohtiimme sisältyvä katsomus ohjaa merkittävästi näkemyksiemme kehittymistä. En sano, etteikö katsomus, tai äidinkieli, voisi muuttua, mutta neutraalia lähestymistapaa ei ole. Kyse on aina (valmiiksi tehtystä) valinnasta, johon voi myöntyä tai jota vastaan voi kapinoida. "Rationalismilla" ei ole tässä erityisasemaa, koska tässä on kyse aprioreista, niistä asioista, joita ratio ylipäätään pyörittelee.

Jos lähtisimme opettamaan kaikille yhteistä katsomusainetta, katsoisin, että sen tulisi heijastella ympäröivän yhteiskunnan katsomustilannetta.

Tämä tarkoittaisi ensinnäkin pienten uskontojen lähes totaalista marginalisointia, mutta myös nykyisenkaltaisen elämänkatsomustiedon loppua. Opetuksen rungon muodostaisi, ihan kulttuurisista ja historiallisista syistä, kristinusko - Suomi nyt sattuu olemaan yksi maailman luterilaisimmista maista. Toinen päähaara olisi varmaan konsumeristinen kapitalistinen itsepetos, joka tuntuu olevan tärkein kristinuskon kilpailija ja täydentäjä katsomusten saralla - siis tämä "mulle lisää, viis muista" -meininki. Kristitty minussa kutsuu sitä mammonanpalvonnaksi, he eivät varmaan kutsu sitä katsomukseksi ollenkaan, vaan järkevyydeksi. Mutta niinhän minäkin pidän kristinuskoa järkevänä ja rationaalisena tapana katsoa maailmaa.

Toiseksi: miten päätettäisiin, mistä näkökulmasta eri uskomusjärjestelmän esitetään? Niiden kannattajien näkökulmasta? Vai vastustajien? Vai kaikki uskomukset kaikista näkökulmista? Mitään neutraalia näkökulmaa kun ei ole. Länsimainen ajattelu on niin juutalaiskristillisen ajattelun läpäisemää, että minusta on aika turha haaveilla vaikkapa hindulaisuuden neutraalista esittämisestä; vieras on vierasta, koska emme ole siinä eläneet, ja koko hahmottamistapamme on uskonnon hapattama. Käytännössä "neutraalius" johtaisi oman katsomuksen olemassaolon kieltämiseen ja harhakuvitelmaan omasta neutraaliudesta koko muuhun maailmaan nähden.

Omasta näkökulmasta lähteminen ei silti ole täysin ongelmatonta, koska se tarkoittaa, että meidän on jossain vaiheessa soviteltava omaa näkökulmaamme toisten näkökulmiin ainakin käytännön tasolla: sallinko poikien uskonnolliset ympärileikkaukset vai en? (en tiedä. Kun toisaalta ruumiillinen koskemattomuus on korkealla, mutta antisemitismin ja islamofobian varjo on pitkä sekin) Pitääkö suvivirsi laulaa kevätjuhlassa? (hassua, jos ei lauleta, jo ihan perinteisistä syistä - ja mikä on se vaihtoehto? Uskonnollisten elementtien kieltäminen on ihan samanlaista katsomusten esilletuomista kuin niiden näyttäminenkin)

Minusta, feministinä, sosialistina ja kristittynä, on reilumpaa myöntää oma puolueellisuutensa, ja sanoa ääneen, mistä lähtökohdista tarkastelee asioita. Minusta muut uskonnot ja katsomusjärjestelmät kuin luterilainen kristinusko, enimmäkseen siten kuin minä sitä harjoitan, ovat väärässä, mikä enemmän, mikä vähemmän. Minusta on falskia väittää, että minä pystyisin suhtautumaan täysin neutraalisti vaikkapa islamiin tai ateismiin tai roomalaiskatolisuuteen tai Jehovan todistajiin. En tietenkään pysty, koska kaikki ovat jossain määrin omien katsomuksieni vastaisia katsomuksia.

En myöskään usko kenenkään muun vakuutteluihin neutraaliudesta - katsomuksen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Ajatus katsomusneutraaliudesta on minusta yhtä vitsikäs kuin ajatus siitä, että perhetaustalla ei ole vaikutusta elämässä menestymiseen, tai että sukupuolella ei ole väliä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja synnymme vapaina ja yhtäläisinä. Faktat puhuvat liian voimakkaasti vastaan.

Koska en usko katsomusneutraaliuteen ylipäätään, kannatan tässä maailmankatsomusten kirjossa sitä, että ainakin alakouluikäisiä lapsia kasvatetaan ensin oman perinteen katsomuksen mukaan, ja laajennetaan sitä sitten muihin katsomuksiin, sitä mukaa kun järki ja sydän kasvaa ymmärtämään muutakin kuin omaa. Vähän kuin vieraiden kielten opetus. Tietoisesti ja tietoisena omasta näkökulmasta katsoen. Jos ei ymmärrä omaa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti, on liian helppoa pistää kaikki muu sarjaan roskaa, jota minun ei edes tarvitse yrittää ymmärtää. Tai edes sietää.

[ETA viitteet]

Sekalaista kiipeilypohdintaa eli rentous, ihanuus ja pelko.

Aloitin ulkokauden jokin aika sitten boulderoimalla; aloitus myöhästyi koska sairastin influenssaa kaksi viikkoa (H3N2, kuole!), mutta pääsin ulos, lopulta.

Boulderointi on treenimääristä päätelleen suurin rakkauteni. Tänä keväänä kiikku on kulkenut oikeastaan aika kivasti, lähtökohdat (se riivatun sairaus) huomioiden. Viime vuonna hankalilta tuntuneet reitit taittuvat helpon tuntuisesti, ja erityisesti toppaamiset sujuvat paljon näppärämmin kuin ennen.

Liikkuvuutta pitäisi parantaa - vaikka tykkään venyttelemisestä, en silti tee sitä tarpeeksi. Työ ja perhe vievät aikaa, ja kun minusta on myös kiva lukea kirjoja, tunnit vuorokaudessa eivät meinaa millään riittää (nukkumisesta en tingi).

Trädikauden ajattelin aloittaa rennosti harjoitusreiteillä, mutta varsinainen haasteeni tänä vuonna on hiukkasen vaikeampien reittien yrittäminen. Minä olen kaikkein luonnollisimmin varma flash/onsight -sortin kiipeilijä, ja oikeasti se on aika rajoittavaa. Iso osa kiipeämisestäni löpsähtää sellaiseksi rennoksi kruisailuksi (ja se on kivaa, ei siinä mitään), mutta siinä ei kehity.

Mistä päästään kunnianhimooni. Minusta on ihanaa kiivetä rennosti. Mutta minusta on myös ihanaa kiivetä kovaa. En tosin ole ihan varma motivaationi rakenteesta: tykkäänkö kovaa kiipeämisestä an sich vai onko niin, että kun kiipeän kovaa (painotan nyt vielä, että kovaa minun kannaltani, ei siis todellakaan mitään 7c flasheja), tulen taitavammaksi ja sitten osaan kiivetä rennosti vaikeampia ongelmia. Täytyy varmaan kiivetä kovaa niin ehkä se siitä selviää. Rennosti kiipeäminen on...

[tässä kohdassa pikku päähäni tuli uusia ajatuksia]

Öhöm. Meinasin kirjoittaa, että rennosti kiipeäminen on aina ihanaa, mutta eihän se ole niin. Rennosti kiipeäminen on välillä kivaa, mutta jos en tee muuta, se alkaa turhauttamaan. Se on jo alkanut turhauttaa. Eli huomautus itselle: nyt sitä hankalampaa trädiä ja boulderia kehiin.

Sitten on myös tämä sosiaalisuuskysymys. Olen siinäkin vähän hajanaista mieltä: toisaalta on ihan kiva kiivetä porukalla, mutta oikeasti hienoimmat kokemukseni ovat tulleet yhden kaverin kanssa, tai yksin kiivetessä. Eka trädiliidi: yksi kaveri. Eka onsightini: yksi kaveri. Värttinäluun murtaneen reitin lähettäminen: yksi kaveri. Hulluna ranettaminen: yksi kaveri. Tässä taitaa olla tietty kaava. Paitsi että kaikki nuo jutut (ja kasa muita) ovat tapahtuneet yhden kaverin kanssa, niihin kaikkiin liittyy myös itsensä voittaminen, uusien asioiden tekeminen ja tietty annos pelkoa. 

Olenkohan minä jonkun sortin pelkonarkkari?

Lista uskonnollisesti joutavanpäiväisistä asioista

onko trance-musiikki jumalanpalveluksessa syntiä vai ei an sich.
onko jokin seksin laji syntiä vai ei.
onko tanssi syntiä vai ei.
onko viina jne.
onko tupakka jne.

Pidennän listaa kun siltä tuntuu. Tuskin otan siltä mitään pois. Ihan vaan tiedoksi.

Pieni kaanaankieli - suomi -sanasto

Luterilaisissa piireissä käytetään aika omanlaistansa kieltä, mikä ei tietenkään sinänsä ole yllättävää, koska kaikissa pienemmissä porukoissa tehdään niin, mutta on tunnustettava, että tämä kielenkäyttö ei varmasti avaudu kaikille. Niinpä tämä pieni sanasto epätietoisten avuksi. Sanastoon tulee jatkossa lisää osia.

kirjaimellinen raamatuntulkinta: Raamattua ei tulkita, vaan siihen luetaan omat ennakkoluulot ja haetaan niille vahvistusta. Samalla tämä ennakkoluuloisuus kielletään. Toisin Raamattuaan lukevat ovat luonnollisesti väärässä, harhaoppisia tai pahan lapsia.

klassinen kristinusko: konservatiivinen kristinusko. "Klassinen" tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin "moderni pohjoisamerikkalainen konservatiivinen". Sanaparia käytetään myös sen päämerkityksessä (vanha kristinusko, n. vv 200-1000 esiintyneet kristinuskon päämuodot), yleensä vilkaisu kirjoittajan nimeen riittää kertomaan, kummasta käytöstä on kyse.

konservatiivi: vastustaa homojen oikeuksia, lukee Raamattua kirjaimellisesti, usein myös ei mielestään tulkitse Raamattua. Ks. kirjaimellinen raamatuntulkinta.

liberaali: ei vastusta homojen oikeuksia eikä muutenkaan ole kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset puuhaavat pedeissään. Lukee ehkä Raamattua ja tulkitsee sitä miten parhaiten taitaa. Yleensä hyvin hiljaisia netissä. Suomessa enemmistö, sisäpiirissä vähän pienempi enemmistö. Merkitys pejoratiivinen konservatiivien joukossa.

vapaat suunnat: eivät kuulu mihinkään isoon kirkkoon. Jännästi vapaita sillä lailla, että yleensä homous on synti ja seksi on muutenkin vaikea ja askarruttava asia. Myös tanssin ja viinan kanssa merkittäviä eroja enemmistöön. Raamattukäsitys usein kirjaimellinen.

yhteiskristillinen: y. tapahtuma, y. konferenssi. Karismaattisuuteen päin kallellaan olevien porukoiden yhteinen tapahtuma, ei sisällä luterilaisten (tai ortodoksien tai katolilaisten) enemmistöä.

Fanaatikkojen sietäminen

Otsikon sanapari on paradoksi. Fanaatikkoja ei voi sietää, ja kyse ei ole siitä, etteikö yritettäisi. Kyse on siitä, että fanaatikko ei suostu ainoastaan siedetyksi, vaan hän haluaa tulla "siedetyksi" omilla ehdoillaan. Ja se taas ei ole sietämistä ollenkaan, vaan suostumista fanaatikon ehtoihin.

Sietäminen ja suvaitseminen ei tarkoita periksiantamista tai omien periaatteiden myymistä, kunhan hinnasta sovitaan.

Sietäminen tarkoittaa sitä, että en lähde vainoamaan tai muutenkaan nimenomaisesti ahdistelemaan erilaisia fanaatikkoja. En esim. esitä, että kirkon ei tulisi palkata ensimmäistäkään naisten pappeuden vastustajaa, tai että patriarkaatin kannattajat pitäisi erottaa kirkosta. Se olisi vainoa ja ahdistelua.

En esimerkiksi vaadi, että miespuolinen patriarkaatin kannattaja lopettaa naisten sortamisen kannattamisen. Se olisi sortamista. Mutta vaadin, että ketään ei sorreta. Tämä, tietenkin, rajoittaa miespuolisen patriarkaatin kannattajan toiminnanvapautta, mutta se ei sorra häntä. Se pitää hänet sortamasta naisia.

Fanaatikkojen strategia tuntuu perustuvan pelotteluun, ja pelko siellä takana taitaa muutenkin asustaa: pelko siitä, että jos joku omaksi koettu asia muuttuu tai ei olekaan kuten uskottiin, niin maailmankuva järkkyy liian pahasti. On tietysti ikävää, että maailma viis veisaa fanaatikkojen peloista ja on sävykäs ja muuttuu niin kuin muuttuu, fanaatikkojen vaatimuksista pahemmin välittämättä, mutta fanaatikon täytyy ilmeisesti mieluiten torjua sävyt ja muutos, tai jos ne eivät ole torjuttavissa (ks. feminismi, homojen olemassaolo), se täytyy jotenkin demonisoida tai muuten kieltää olemasta.

Sietäminen on mahdotonta juuri tuon maailmankuvan jäykkyyden ja todellisuuspakoisuuden takia. Jos ihmisen todellisuuskäsitys alkaa poiketa liikaa enemmistön käsityksestä, hän on enemmistön kannalta (hassusti tai ikävästi) pikkaisen päästään vialla. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma, mutta jos fanaatikko vaatii lisäksi, että muutkin käyttäytyvät hänen maailmankuvansa mukaan ja auttavat häntä elämään omissa, noh, harhoissaan, enemmistö tuskin suostuu.*

Minusta evlut kirkko on nyt tässä tilanteessa omien patriarkaatin ystäviensä kanssa. Ne alkavat vaikuttaa pikkuisen kaheleilta jo ominkin silmin, ja ulkopuoliset taitavat jo pyöritellä silmiään. Viittaan tietysti näihin iänikuisiin avioliitto-on-vain-heteroille -porukoihin. Argumentit ovat degeneroituneet ajat sitten "en siedä tasa-arvoa, tulee näppylöitä" -tasolle, ja kun vielä joku jaksaa yrittää keskustella, argumentit menevät pelotteluun: "mitä seuraavaksi, homojen vihkiminen avioliittoon kirkossa omg!!1!". Ihan kuin mies- tai naisparin vihkiminen avioliittoon, kirkossa, olisi jotenkin pois heteropareilta - ja niinhän se ajattelu menee, että se on pois heteropareilta. Tasa-arvoisen avioliiton ongelmallisuus on juuri tasa-arvo; pieni osa heteropareista haluaa pitää eksklusiivisen paremman asemansa muihin nähden. Vaikka oma asema ei absoluuttisesti heikkenisikään, muiden nouseminen samalle tasolle heikentää omaa suhteellista asemaa. Veikkaan, että naisten aseman kohentamisen esteet ovat aika samankaltaisia - osa ihmisistä haluaa pitää oman, suhteellisen etunsa muihin nähden, vaikka absoluuttisiin etuihin ei koskettaisikaan.

Veikkaan, että jossain myöhäisessä vaiheessa luterilainen äitikirkkoni joutuu taas kerran näyttämään fanaatikoilleen kaapin paikkaa. En usko, että rajankäynti loppuu edes siihen - minusta näyttää, että fanaatikot tulevat lähemmäksi valtavirtaa kun on pakko, ja jatkavat nillittämistä jostain muusta. Toivon, että valtavirta ymmärtää jossain vaiheessa, että fanaatikkojen kanssa neuvotteleminen on melko hedelmätöntä puuhaa, ja että siihen ei ehkä tarvitsisi laittaa näin paljon aikaa ja energiaa.


* On tietenkin mahdollista, että fanaatikko on oikeassa ja pystyy perustelemaan näkemyksensä enemmistölle, mutta tällöin enemmistön maailmankuva muuttuu, ja fanaatikko ei ole enää fanaatikko, ainakaan kyseisessä asiassa. Tosin tekee mieli sanoa, että fanaatikko, joka pystyy perustelemaan ajatuksensa ymmärrettävästi ei ole mikään fanaatikko ollenkaan.

Liberaali-konservatiivi -jako retorisena keinona

Hoksasin tänä aamuna, joidenkin "konservatiivien" keskustelupuheenvuoroja lukiessani, että kirkon kahtiajako taitaa olla "konservatiivien" oma, fiktiivinen tuote. Petri Järveläinen kirjoittaa mainiosti blogissaan: "Kirkko ei jakaannu, mutta se lohkeilee... ...Lohkeilu johtuu kärjistämisestä."

Varsinainen herkkupala, ainakin näin retoriikan analysointiin ihastuneelle, on kuitenkin ko. kirjoituksen kommenttiketju. Kommenteissa erityisesti "konservatiivit" kunnostautuvat alkuperäisen kirjoituksen argumenttien kumoamisyrityksissä: "Todellisuudessa kuitenkin on niin, että jako on olemassa." (Antti Kurkola), "jako on selvä, nimitellään sitten millä tavalla tahansa ja olkoot osuudet mitä tahansa"(Reko Kauranen), "Yrittäkää nyt vain tyytyä vaalin tulokseen ja olkaa rehellisiä sillä teidän liberaalisiipi koki takaiskun, että sillee." (Eero Koskela).

Mutta miten tätä puhetapaa perustellaan? Esitetäänkö missään faktoja siitä, kuinka (Kuopion hiippakunnan) jäsenistö jakautuu "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", ja miten tämä "selvä jako" näkyy? Ei. Jakoa ei itse asiassa perustella ollenkaan, vaan se otetaan jonkinlaisena a priori itsestäänselvyytenä. Niinpä puhe jaosta näyttää klassiselta argumentaatiovirheeltä: väärältä vastakkainasettelulta. Tämäntapainen retoriikka on toki suosittua politiikassa. Lisäksi kommenttiketjussa näkyy hauskasti eräs toinen retorinen strategia: toisto. Jaosta puhutaan jatkuvasti, ja tällä varmaankin lisätään omaa, ja halutaan lisätä muidenkin uskoa jakoon.

Koska olen myös feministi, haluan selvittää seuraavaksi, mitä tämä jako palvelee, ja millaista vallankäyttöä siihen sisältyy.

• ekaksi tulee mieleen, että "konservatiiveilla" on tarve selkeyttää omia rivejään ja erottautua "liberaaleista". Käytetty retoriikka on ainakin sen suuntaista.
• seuraava vaikutelma on, että "konservatiivit" haluavat toistamalla tehdä tästä jaosta meihin ja muihin myös hegemonisen diskurssin, eli muuttaa yleistä puhetapaa siten, että jakoa "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" pidetään luonnollisena ja normaalina tapana ajatella, ja että sille ei tarvitse edes ajatella vaihtoehtoja. 

Tuo jälkimmäinen on selkeää vallankäyttöä. Jos kaulus alkaa nyt kiristää, kannattaa lukea edeltävät kappaleet huolella ja huomata, että en ole ottanut vielä mitään kantaa tuon vallankäytön hyvyyteen tai pahuuteen. Olen toki kutsunut sitä fiktiiviseksi, siis mielikuvituksen tuotteeksi, mutta niinpä uskoni toisten ihmisten kyvystä hyvään on myös fiktio: en pysty perustelemaan sitä mitenkään, siltä vain näyttää. Tosin jaan tämän fiktion lähes koko muun ihmiskunnan kanssa, ja diskurssi ihmisen kyvystä hyvään on niin hegemoninen, että sen kyseenalaistajia pidetään hiukan puupäisinä, tai ainakin yltiöpessimisteinä (Schopenhauer, tarkoitan juuri sinua).

"Konservatiivien" näkemys jaosta "liberaaleihin" ja "konservatiiveihin" on taas sellainen fiktio, joka ei ole yleisesti ihmisten hyväksymä, ei edes sen pienen (teologi)piirin keskuudessa, joka näistä asioista keskustelee. Mutta selkeästi "konservatiiveilla" on suuri tarve uskoa tähän jakoon.

Politiikkaa

Muutama huomio presidentinvaaleista:

• luulen, että Kokoomuksessa ei ihan tajuta, miten paljon heidän politiikkaansa inhotaan. Siis sitä verot alas, tuet alas, säästetään julkiset palvelut hengiltä -politiikkaa. Se on Kokoomuksen imago muille kuin Kokoomuksen kannattajille. Niinistö on ollut tämän politiikan keskeinen luoja.
• arvelen myös, että vihreät eivät aina tajua, miten karmean ärsyttäviä osa vihreiden ajatusten esittäjistä on. Maailmaasyleilevä paremmintietäminen voi olla sietämättömän alentuvaa. Tämä ei näytä koskevan Haavistoa, mutta Haavisto alkaa olla vähän kuin Jeesus: "I don't mind Jesus, it's His fan club that I can't stand". Selvennykseksi sanon, että minä olen molempien fani, niin Haaviston kuin Jeesuksenkin.

Sitten on tämä "erosin kirkosta kun uskonnonopetus oli pyllystä" -juttu. Totta kai kirkon uskollista tyttöä harmittaa kun joku uskonnonopettaja sotkee asiat niin perusteellisesti, että karkottaa ihmisen kirkosta kokonaan.

Mutta toisaalta: minä olen luterilainen ja tämä on maallinen vaali, joten: mieluummin järkevä ja paha prinssi kuin typerä ja hyvä. Eikä tämä ole kannanotto sen enempää Haaviston kuin Niinistönkään älynlahjoihin saati kuninkaallisuuteen vaan se on sitaatti Lutherilta, saarnoista 5. Mooseksen kirjaan (9:19, 1525). Eli hallitsija, jos sellaisen saa valita, kannattaa ottaa sen mukaan, mikä vaikuttaa järkevimmältä. Hyvyys tai pahuus on epäoleellista. Aika reipas jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, mutta minusta ihan käyttökelpoinen presidenttiä, kansanedustajaa, kunnan- tai kaupunginvaltuutettua valitessa.

Minä en usko Raamattuun

Minä uskon Jumalaan. Voisi kuvitella, että asian esittäminen tuolla tavalla on kristillinen itsestäänselvyys, mutta ei se näköjään ole. Kimmokkeena tälle kirjoitukselle toimi Kari Latvuksen kirjoitus "Jari Jolkkonen harrastaa mustamaalausta".

Raamattu ei siis ole Jumala, eikä Jumala ole Raamattu. Tämä on minusta itsestään selvää, ja sitäpaitsi ensimmäisen käskyn mukaista: sinulla ei saa olla muita jumalia. Siitä huolimatta Raamattuun vedotaan ikään kuin se olisi Jumala: pikainen haku sanoilla "raamattu tuomitsee" tuo näppärästi esille (herätys)kristillisen näkökulman. Samaan ilmiöön törmää myös yrittäessään keskustella joidenkin ateistien kanssa: keskusteluun tulee argumentti, jossa ateistinen osapuoli vetoaa Raamattuun ikään kuin se olisi jotenkin kritiikittömästi ja aukottomasti (kuvitellun) Jumalan puhetta.

Raamattu on hirveän kätevä tällaisen argumentoinnin kannalta. Kirjaa voi kanniskella mukanaan, sitä voi (väärin)käyttää prepositioloogisten argumenttien aksioomalähteenä, sitä voi kritisoida epäloogisuuksista ja siten (virheellisesti) yrittää kritisoida kristinuskoa sen perusteella, että kun kristinuskon pohjalla on tällainen (epä)looginen pohja, niin kristinuskokin on täten looginen tai epälooginen ja sellaisena hyväksyttävä tai kelvoton.

Samalla Raamattu on kuitenkin kelvoton väline tällaiseen argumentaatioon. Ateistien (ja eksegeettien) argumentit sen puolesta, että Raamattu on ristiriitainen kokoelma kaikenlaisia kirjoituksia, pitävät paikkansa. Raamattu on ristiriitainen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta samalla unohtuu se, että kristinusko ei ole mikään suora Raamatun sovellus: ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan. Sola scriptura vulgaarissa muodossaan on kääntynyt uskoa vastaan.

No, mikä se Raamatun ja Jumalan suhde sitten minusta oikein on?

Raamattu on minusta jonkinlainen dokumentti kristinuskon alkulähteistä. Sen arvo ei ole kirjassa itsessään, eikä sen sanoissa, vaan siinä, mistä se puhuu: Jumalasta ja ihmisistä, jotka puuhaavat Jumalan kanssa. Siihen on talletettu kristinuskoa muovanneet ja yhä muovaavat kokemukset. Muistaakseni Heikki Räisänen puhui joskus Raamatusta kristinuskon alkuräjähdyksenä (vetäisen tämän viittauksen hihasta enkä pysty varmentamaan sitä mitenkään): vertaus on hyvä ja osuva näin luterilaisen näkökulmasta. Raamattu on se lähtöalue, jota pystymme tutkimaan, mutta samalla se viittaa ihan jonnekin muualle: nimittäin Jumalaan.

Jumala taas voi esimerkiksi puhutella minua Raamatun kautta - tai vaikka munakoison: mikä minä olen Häntä rajoittamaan - mutta minulle Raamatussa on keskeistä kertomukset ihmisistä Jumalan kanssa. Jaakob Jabbok-virralla. Abraham Morianvuorella. Job haastamassa Jumalan oikeuteen. Jesaja ja Hesekiel pistämässä Israelia järjestykseen. Paavali yrittämässä saada tolkkua Jeesuksesta ja Jumalasta ja Vähän-Aasian seurakunnista. Opetuslapset sekoilemassa kirkastusvuorella. Jumalanäiti Maria laulamassa rikkaita alimpaan helvettiin. Kuten minäkin. Minä pystyn samastumaan noihin kertomuksiin; siinä on niiden voima. Ne ovat totta psykologisesti ja eksistentiaalisesti (ja osa varmasti historiallisestikin, mutta se ei ole keskeisintä) ja ne ovat totta minulle ja isolle kasalle muita kristittyjä. Ne viittaavat Jumalaan, siihen, millainen Hän on ja mitä Hän tahtoo, mutta ne eivät anna minulle mitään ikuisia sääntöjä siitä, miten minun pitää toimia; minusta sellainen olisi mitä suurinta väärinymmärrystä ja ihmisjärjen palvontaa. Laki on täytetty, se on loppu eikä ihmisen pidä yrittää piiloutua sääntöjen tai Raamatun tai minkään muunkaan taakse. Minun on kannettava vastuu omasta elämästäni ihan itse, Jumalan eikä minkään sääntökokoelman edessä, oli tuo kokoelma sitten Raamatussa tai jossain muualla. Tällä lailla se minusta menee.

Rahan teologia

Kotimaa24:n* kommentointi ja blogistan repesivät, jälleen kerran, kun myös Helsinki lakkautti lähetysmäärärahojen jakamisen naisiin ja seksuaalivähemmistöihin nuivasti suhtautuville järjestöille. Argumentointi menee sitä samaa, tunnettua rataa, jossa vedotaan omaan raamatuntulkintaan ainoana oikeana (tunnetaan myös nimellä "Raamatun selvä sana"), mutta sitten, yllätyksekseni, tuli ihan uudenlainen argumentti: "Raha ratkaisee kristinopin". Nähdäkseni argumentin järjestys on väärin: eihän tässä raha ratkaissut oppia, vaan oppi ratkaisi rahankäytön. Ja vaikka verbin "ratkaista" lukisi niin, että siinä revitään oppia rikki, siis ratkotaan, on hyvin vaikea ymmärtää, miten raha sitä oppia ratkoo - pikemminkin oppi näkyy rahankäytössä, ja sehän on kovin raamatullista: "Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt 6, 19) Helsingin ja Vantaan opeista voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta minusta on mahdotonta sanoa, että siellä raha määrää, mitä opetetaan, vaan pikemminkin opetus määrää, mitä rahoitetaan. Ja niin sen pitää ollakin.



* anteeksi, Herra, päädyn sinne aina kuin koira oksennukselleen. Tiedän, että se ei tee minulle hyvää, mutta olen heikko.

[ETA 11.11. klo 13:38: kirotusvihreiden poistoa]